Kirjoittaja on varustettu kahdella kissalla, lapsekkaalla miehellä, kämppiksellä ja sen kahdella koiralla. Repertuaariin kuuluu vastenmielinen opiskelu ja välillä aikamoinen oman navan ympärillä pyöriskelykin (että mitä musta isona tulee ja miksi kukaan ei tajuu mua ja koska mulla on nää lapusuudentraumat niin siksi ja että koska kun siksi miksi....). Ainaiset vakkarilemppari pohdinnan aiheet ovat vanheneminen ja ärsyttävät ihmiset sekä ilmiöt.

Aloitetaan kevyesti Minhin reseptillä. Tässä minä ulkoisesti, mutta ainoastaan vaalenapunaisten linssien läpi katsottuna (lue: vain omasta mielestäni oman itseni hyvät puolet):

Pää

Olen aina pitänyt hiuksistani. Ne ovat olleet milloin minkäkin väriset, mustasta valkoiseen vaihdellen ja kaikki värit välillä (lukuun ottamatta epäilyttäviä luonnottomia vaihtoehtoja). Tuossa keväällä huomasin, että omaan kiharat kutrit. Oikeasti kiharat. Yläasteen vimppaluokan kuvaa katsellessa muistan ihmetelleeni, että mitenkäs se tukka kääntyy kummallisesti kiemuroille. Sen enempää asiaa ajattelematta päädyin föönaamaan hiuksiani suoraksi seuraavat kymmenen vuotta, kunnes viime keväänä suihkun jälkeen satuin ihan vaan huvikseni rutistamaan tukkaani kosteana myttyyn. Hups! Kikartui! Koitin kuivatella tukkaa puristellen samalla ja lopputulos oli vähintäänkin hämmentävä. Pörröpäähän se peilistä takaisin tuijotti. Siitä lähtien en tukkaani ole suoraksi pakotellut.

Kasvoissani ei ole mitään merkittäviä silmiinpistäviä ominaisuuksia. Pienenä minulla oli hörökorvat, jotka korjattiin kahdella leikkauksella ennen kouluun menoa.  Äiti oli ajatellut fiksusti minun parastani, ettei kukaan kiusaisi Dumboksi tai muuksi kutsuen. Olin noin viisivuotias, kun leikkausajankohta koitti. Inhosin sairaalaa. Siihen aikaan hörökorvakorjauksen yhteydessä joutui olemaan sairaalassa yön yli. Muistaakseni olin sairaalassa jopa useamman yön.  Muistan leikkaussalin tuoksun ja tunnelman. Silloin ei osannut pelätä nukutusta. Sitä vaan simahti ja heräsi sitten kääre päässä myöhemmin ihan sikaväsyneenä heräämössä, jossa oli kirkasta ja vilskettä.

Muistan saaneeni sairaalaan Lumikki-nuken. Sillä oli asianmukaisesti eebenpuun värinen tukka ja mekko kuten Disneyn elokuvassa. Yöpöytäni laatikossa oli pussíllinen MyLittlePony-karkkeja, joita en äidin kiellon takia saanut syödä, etteivät muut lapset tulisi kateellisiksi.

Ikävä kyllä toinen korvani ei suostunut suoristumaan ekalla yrittämällä. Se itsepintaisesti kääntyi korkeimmalta kohdalta väärään suuntaan. Äiti alkoi vilauttamaan vaihtoehtoa uudesta leikkauksesta. Kieltäydyin harkitsemasta edes moista hulluutta. Pikkulapsena sairaala oli todella pelottava paikka öisin. Muiden lasten itku ja omituiset sairaudet aiheuttivat ahdistusmöykyn rinnan kohdalle. Äiti oli kumminkin viisivuotiasta ovelampi. Olin katsellut eräästä lasten lelukuvastosta ihanaa vaaleapitkätukkaista nukkea, joka maksoi 300mk. Vuonna -85 se on ollut älytön summa. Äiti lupasi nuken, jos minä lupaisin mennä uudestaan sairaalaan. Suostuin nukenkiilto silmissäni. Uudelleen leikattu korvani tosin ei edelleenkään suostunut ja se jäi ikuisiksi ajoiksi vähän vikuralleen. Ennen inhoamasta spesialiteetista on tullut nyt oma rakas yksityiskohtani. Ja se nukke! Enpä koskaan muuten unohda sitä hetkeä, kun posteljooni toi suuren paketin eteiseen. Ulla siitä sitten loppujen lopuksi tuli siitä nukesta.

Ylävartalo

Minulla on isot tissit. Ikuinen yökötyksen aiheeni. Isot tissithän eivät tunnetusti pysy terhakkaasti 90 asteen kulmassa, vaan ottavat kontaktia maan vetovoiman kanssa. Liikkuessa pomppivat liikaa ja ei toivoakaan löytää oikean kokoisia paitapuseroita, takkeja tms. Höpölöpö puheet ihanista isoista rinnoista. Nykyisen mieheni V:n myötä olen kyllä oppinut tissukoitanikin arvostamaan. Hänestä ne on makeet ja ihanat. Pumpulitissit. Tissit siis ehdottomasti enemmän pro kun con.

Kädet minulla on paksut, mutta onneksi eivät kovin karvaiset. Söpöt vaaleat hahtuvat eivät menoa haittaa. Mutta voi kun olen kateellinen kapeakätisille kanssasisarílleni. Enpä usko, että kapeakätiset ovat ikinä huomanneet, että käden paksuudella on huikea merkitys sen suhteen kuinka pulskalta muutenkin näyttää. Minulla ei esimerkiksi uuma ola pyöreä laisinkaan, mutta joskus käsien takia tunnun paisuvani tietyissä vaatteissa kymmenisen kiloa.

Alavartalo

Jaloissa sellis rulettaa, mutta hei rusketus on oikeasti paras selluliittivoide! Onneksi jalat eivät ole järin paksukaiset, vaikkakaan eivät timmit. Jalan koko on kaltaiselleni 167cm naiselle sopiva 38-39. Olen aina inhonnut isoja jalkoja. Teini-iässä olin kovastikin ihastunut erääseen poikaan, O:n. Se tunteilu päättyi siihen, kun yhytin kerran meidän eteisestä hänen vitivalkoiset pieniä veneitä muistuttavat uutukaisuuttaan kiiltävät lenkkarinsa. Voin edelleen vannoa, että ne olivat kokoa 45! Sellaiset kalossit yhdistettynä teinipojan koikkakoipiin ja orastavaan parrankasvuun oli vain liikaa minulle. O ei enää vieraillut venekenkiensä kanssa meidän huushollissa.

Lantion kaari suhteutettuna uumaan on naisellisin piirre minussa rintojen lisäksi. Peppu ei ole pienimmästä päästä muttei kyllä varmasti suurimmastakaan. En muuten käsitä miten jotkut ihmiset voivat kutsua peppua pyllyksi. Minulle tulee pyllystä aina mieleen likainen sellainen. Peppu on jotenkin kaunis sananakin. Pehmeä, kun toistelee suussa. Peppu, peppu, peppu. Pylly, pylly, pylly...hylly, lylly... Kamalia mielleyhtymiä. Juu, minulla on ehdottomasti mieluummin peppu.

Peppuun on muuten hyvä lopettaa tämä ensimmäinen postaukseni. Luulisin.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.