Minun pitäisi lukea toiminnallisen anatomian tenttiin. Siihen kuuluu ihmisen lihaksisto latinankielisine nimineen, hermotuksineen sekä origoineen että insertioineen. Ironista kyllä, aihe pysyy mielessä nyt pitämättäkin, sillä suurin piirtein kaikkia lihaksiani, lukuun ottamatta kasvojeni, sormieni ja varpaideni lihaksia, särkee ja pakottaa. Hmhph. Olin eilen ensimmäisellä tanssitunnilla 14 vuoteen. Jepjep. Rapakunto here I am! Kerta kaikkiaan sitä puuskutuksen ja hien määrää. En taivu, en jaksa, en osaa, en liiku jouheasti enkä oikein uskallakaan mitään. Ja silti, kerrassaan mahtavaa. Mahtavaaaaaaaa!!!!!!!!! On jotakin mitä tavoitella. Kirjataan se nyt tähän, niin voin palata siihen niinä hetkinä, kun tuntuu ettei tässä tarvitse mitään tavoitella. Eli: haluan notkemman ja sorjemman vartalon, lisää energiaa, paremman kunnon, pysyvän harrastuksen, tanssitaitoa, nautintoa, hikeä ja lisää lihaksia. Ei määrällisesti tietenkään, vaan koollisesti. Ja mikä parasta, saan tämän osittain (tanssituntien osalta) tehdä kahden mainion siskoni kanssa. Toinen viisi vuotta vanhempi, toinen neljä nuorempi. Siskot ovat todellinen ydinperheeni. Jotenkin elokuvamaiseen sävyyn sovimme myös tapaavamme jokaisen tanssitunnin jälkeen kahvilla. Toivottavasti osaamme pitää tuosta kiinni.

Huomasin juuri, että syksyn tulo on minulle aina motivaation aikaa. Silloin alkaa kaikki uusi. En tee lupauksiani muutoksesta koskaan uutenavuotena vaan aina syksyisin koulujen alun aikaan. Syksyllähän kaikki kuolee, mutta minulla silloin kaikki vasta alkaa. Mutta mutta. Huomasin, että minulla on taas huomattavan levoton olo. Levoton olo on minulle enemmän normaali kuin poikkeuksellinen tila. Ei sillä tavalla normaali, että en tuntisi oloani normaaliksi, jos en ole levoton, vaan sillä tavalla, että olen vain useasti levoton.

Olen jo pitkään kaivannut elämääni rauhaa ja seesteisyyttä. Olen ensinnäkin viimeisen kolmen vuoden aikana muuttanut neljästi. Näistä kolmella kerrallaasunnon lisäksi paikkakuntaa. Olemme seurustelleet V:n kanssa jo pian kaksi vuotta ja kaipaisin yhteistä asuntoa. Olen kaivannut jo kauan. V on kuitenkin toistaiseksi ollut asiasta toista mieltä. Tai ei nyt suoranaisesti toista, mutta ajoitus on ollut meillä erilainen, jos nyt näin kauniisti sanotaan. Siitä ei sen enempää nyt tässä. Mutta sen verran voin sanoa, että jos kaksi vuotta tiiviisti (lue: miltei päivittäin) toisiaan näkevä pariskunta asuu kahta asuntoa, väsyy siihen matkalaukkuelämään erkkikin. Ja tuohon soppaan kun lisätään vielä 10-vuotias poika, niin voilá! Kaikki on vielä oikeasti tällä hetkellä hyvin, usko pois. Silti kaikenlainen pieni saa aikaan minussa stressiä. Tällä kaikenlaisella pienellä viittaan tässä kohtaa lähinnä tietämättömyyteen ja siihen tunteeseen, jonka se aiheuttaa minussa.

Poika on tulossa isälleen viikonlopuksi. Minä olen tälläkin hetkellä töissä ja pääsen pois vasta kuudelta. Olen kissoineni edelleen V:n residenssissä asustelemassa. Poika ja V ovat ilmeisesti menossa tänään lätkämatsiin yhdessä ja minä "kotiudun" tyhjään asuntoon. Emme ole puhuneet V:n kanssa mitään siitä milloin kissat lähtevät takaisin minun kotiini ja minä heidän mukanaan. Elukoita kun otetaan, niin niitä ei jätetä omilleen - tietenkään. No se mikä tässä nyt ahdistaa, on se, etten ollenkaan pidä siitä, että V vain ilmoittaa minulle, että vietäisiinkös kissat nyt kotiin jo. Ihan noin vain tuosta. Ajankohdasta ei keskustella etukäteen, vaan se on lähinnä ilmoitusluontoinen jo ennalta hänen päätösvallassaan oleva asia. No totta kai. Tavallaan. Onhan se hänen kotinsa. Mutta silti tulen levottomaksi juuri tuosta, että yhtäkkiä minut laitetaan ulos, pihalle, pois. Ihan kuin olisi joku aika tullut umpeen. Tulee mieleen äiti, joka aina tiesi lapsena koska oli riittävästi katsottu televisiota. Että no niin, nyt riittää sitten. Hmmhph. Riittävästi minua ja kissoja?

Tässä kohtaa moni sanoisi, että miksi et nosta kissaa pöydälle (hih) ja kysy miten toimitte. No niin. Siinähän se juuri on. V ei pidä aikatauluista ja suunnittelemisesta. Ainakaan kovin paljoa. Jos kysyn, hän vastaa, että en tiedä tai pahimmassa tapauksessa, että ajattelin, että viedään vaikka heti tänään tai huomenna. Aikataulut my ass! Totuus: pelkään, että mikä on se ajankohta, että minun pitoisuuteni hänen huoneilmastossaan on ylittänyt normiarvon ja nyt siis ulos. Minä kun haluaisin, ettei hän koskaan saisi minusta ja kissoista riittävästi. Että hän joku kerta sanoisi: "Jääkää.".

Miksi en voi olla onnellinen, että voin viettää aikaa V:n ja Pojan kanssa? Miksi en voi vaan olla onnellinen, että olemme kaikki kerrankin yhdessä osoitteessa koolla? Miksi en voi ajatella, että hienoa, kun meillä on mahdollisuus olla ylipäätään  yhdessä? Miksi en voi olla onnellinen siitä, että olemme sopineet muuttopäivän (vaikka vasta ensi kesälle)? Jos fyysinen puoli ei ole ihan reilassa tällä hetkellä, niin eipä ole kehumista henkisessäkään. Lisää treeniä kaiketi?

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.