Tunnen, että kaikki horjuu. Pakka on kuitenkin sentilleen kasassa: kiharasuortuvat ojennettu tarkoin, kasvot ehostettu kauniisti, piirteitä imarrellen ja vaatteet valittu huolella. On imuroitu, astiat pesty ja matto puunattu. Kissat ovat harjattu. Wc:n pytty ei voisi olla kirkkaampi. Kuuma makaronilaatikko höyryää liedellä. Nostin sen juuri siihen odottamaan syöjiä, jotka ovat kaksi jo tuntia myöhässä. Soitin, kun heistä ei kuulunut ja luulin tapani mukaan, että jotakin on sattunut. Näin mielessäni auton pellin vääntyneenä irvokkaaseen kauhun ilmeeseen. Verta kaikkialla. Kukaan ei soittaisi. Kukaan viranomainen ei osaisi soittaa minulle. Eikä kukaan hänen lähisukulaisistaan omaa minun numerotiedusteluille salaiseksi ilmoittamaani puhelinnumeroa. Minä istuisin kotona voimattomana tietäen, että elämä olisi lopullisesti haljennut kahtia. Odottaisin päiviä, että joku älyäisi kertoa minullekin. Soitin kuullakseni, että aikataulu oli viivästynyt ja minulle oltiin kuulemma juuri ilmoittamassa, että kaikki on hyvin. Ihan hyvin.

Pyykinpesukone täristi juuri viimeiset linkoukset petivaatteista, jotka pesin 90 asteessa. Niin kuuluu tehdä, koska petivaatteissa on pölypunkkeja. Ei ole enää. Luin Joyce Carol Oatesin kirjaa Blondi sohvalla rennosti jalat ristissä, kuten kaikissa mielikuvissani lukisin. Päivän työt ovat hoidettu ja minä rentoutuisin nyt. Kirjaa lukiessani voisin ihailla täydellisyyteen pyrkivää puhtautta ympärilläni, joka kietoisi minut tyytyväisyyden hurmioon. Olisin ansainnut nyt hetkeni. Olisin ansainnut oloni. Silmät vilkuilivat hermostuneesti digitaalista videon kelloa. Eikä puhtaus ollut tahratonta. Asioita on hoitamatta. Paljon. Eikä mikään määrä takaa kuitenkaan sitä, mitä kohti vääjämättä olen matkalla.

Pelko kourii vatsanpohjaa saaden ummetukseen taipuvaisen suolistoni mourumaan. Entä? Jos? Voi olla, että minun on vaikea syyllisyyden tunteeltani saada unta illalla. Olenko häiriöksi? Sotkenko kuvion? Olenko nyt oikeaan aikaan täällä? Pitäisikö olla kotona? Hän sanoi maanantaina, että miksi en jo halua mennä kotiin, kuten normaalit ihmiset menisivät. On jo aika. Sitten. Yhtäkkiä. Yhtäkkiä onkin parempi, että jään. Ettei se niin päivän päälle. Kuulemma. Ja minä olin jo pakannut. Imuroinut kissankarvat olohuoneen matosta ja joka nurkasta. Katsonut, etten jättäisi jälkeeni pölypalloakaan. Tavaraa lojumaan. Siivosin itseni pois jo pelistä. Silti, olen täällä vieläkin.

Jokainen avaimen kääntö hänen lukossaan on kurkotus kohti voittoa. Jokainen M-juna, johon nousen, lähempänä maalia. Jokainen yhteinen tarkasti ja siististi kolmeen eri kertaan kirjoitettu kauppalappu on konkreettinen todiste, joita kerään ja kasaan yhteen.  

"Olen jo Tikkurilassa. Ei kauaa enää. Tulen katsomaan postit ja maksamaan laskut. Hihhiii, ei, en ole tulossa vielä kotiin. En tiedä koska. Jossakin vaiheessa. Ei olla muutettu. Höh, no ei olla. Kuhan nyt...kyllä sä tiedät." Edes huolettominkaan puhelu Kämppikselle ei poista uhkaa, joka leijuu pääni päällä kuin likainen, kapinen varis.

Uskotko, että hiljaisuus voi tehdä kuuroksi?

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.