Ensinnäkin myönnän heti kättelyssä, että joskus sitä on kiva olla väärässä. Ei noin yleisesti, mutta silloin kun toivoisikin olevansa. Viime torstaina olimme V:n kanssa joululahjaostoksilla Sellossa. Kävelimme sisustusliikkeeseen ihan vain katsellaksemme itämaisvivahteisia hilavitkuttimia ja löysimme kuin löysimmekin siskoilleni kynttilälyhdyt, joissa oli jujua kylliksi joululahjoihin. Yllättävän helppo ostosreissu kumuloitui iloisena mielenä. Olin noin muutenkin jo paremmalla tuulella, koska V oli pyytänyt omia törppöilyjään anteeksi (Saimme Pojan joulujuhlavinkuroista kamalan riidan aikaiseksi vain huomataksemme, että normaalilla keskustelulla asia olisi selvinnyt minuuteissa ja kenelläkään ei olisi ollut asiasta kummempaa kurjaa mieltä.) ja selittänyt miksi hänellä oli se "parempi-että-jäät-kotiin"-fiilis joulujuhlista. Syy ei ollut kaksinen, mutta syy kuitenkin. Ei tässä siitä sen enempää.

Aikataulu oli tiukka, koska tuona torstaina V:n oli määrä mennä kyseisiin joulujuhliin. Kotiin ruuhkassa ajaessamme V tokaisi, että häntä ei liiemmin huvita koko karkeloihin osallistua. Kuulemma jotenkin kiusallisia tilanteita mokomat kemut. Yhtyllättäen V kysäisi muina miehinä, että lähtisinkö juhliin hänen seurakseen. Olin kovasti kummissani. Ihmettelin ääneen, että mikä sai hänet muuttamaan mielensä asian suhteen. Siihen kysymykseen en saanut selkokielistä vastausta, mutta tulkitsin sen yksinkertaisesti niin, että hän vain oli tullut järkiinsä.

Osallistuimme sitten juhliin yhdessä. Pariskuntana. Perheenä. Pojan äiti oli Puolisonsa kanssa myös paikalla. Tuli lämmin tunne. Siellä me olimme kaikki, koko porukka koolla. Sovussa ja hyvässä hengessä. Pojan äiti jopa neuvotteli jouluaaton aikataulut minun kanssani V:n jutellessa Pojan kanssa. Kuulemma minä tietäisin meidän suunnitelmat kuitenkin paljon paremmin, hän sanoi silmää vinkaten ystävällisesti. Oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tässä rakennetaan nyt yhteistä perhettä V:n kanssa, jossa meillä on kaikilla oma paikkamme. Pojallakin on turvallisempi olo, kun aikuiset eivät ympärillä vaihda paikkaa jatkuvasti. Puhumattakaan minusta!

Joulu sujui touhutessa ja kotia laittaessa. Saimme V:n kanssa vietyä turhia kamoja pois kellariin kuleksimasta. Turhilla kamoilla tarkoitan tässä V:n erinäisiä epämääräisiä kasoja, jotka koostuvat cd-koteloista, joissa on tietokoneohjelmia "joita voi jonakin päivänä vielä tarvita". V säilyttää myös kaikkien sähkölaitteiden pakkauspahvilaatikot, jotta sitten ne voi kätevästi pakata takaisin niihin, jos tarvetta löytyy. Kysymys vain kuuluu, että milloin sellainen tarve mahtaa olla? Muuton yhteydessä ehkä, mutta helpompaa on mielestäni nostella sähkölaitteita muuttoautoon ilman pakkauksiaan. Vie hemmetisti vähemmän tilaakin. Kaikkea ei voi kuitenkaan saada niin kuin haluaa, joten nyt nämä kymmenet pahvilaatikot ja cd-kotelot ovat hyvässä tallessa kahdessa verkkokellarissamme, jotka pursuavat kaiken maailman muutakin kamaa. Älä edes kysy mitä mieltä olen vanhojen TV:stä nauhoitettujen VHS-videoiden säilömisestä. Ihan kuin kukaan meistä enää ikinä koskaan katsoisi niitä! Toki ymmärrän, että V:n vanha keikkavideo on säilyttämisen arvoinen, mutta että joku ikivanha leffanauhoitus vuodelta yksi ja kaksi! Voit olla varma, että tätä videokassia kellariin siirrettäessä ehdotin V:lle, että josko niistä nyt luovuttaisiin. Vastaus oli jyrkkä ei. Kuka tietää miksi. Olkoon kellarissa sitten.

Jouluaatto sujui hyvin syöden ja oikeastaan aika löysissä tunnelmissa. Siskoni miehineen olivat meitä sulostuttamassa, mutta jotenkin koko poppoo oli väsyneitä. Ei negatiivisessa mielessä, mutta jotenkin se aatto meni kuin siivillä ja mitään emme oikein ehtineet tehdä. Lahjat toki avattiin ja minä sain kaiken kaikkiaan kuusi lahjaa. Ei tosiaankaan mikään lahjaennätys, mutta täytyy myöntää, että tänä vuonna Joulupukki muisti erityisen mukavilla paketeilla. Äipältä sain rahaa, kuten joka vuosi. Näin opiskellessa rahalahja ei koskaan ole pahitteeksi. Äippä muisti minua ja V:tä myös ostamalla liput Vuonna '85-musikaaliin Tampereelle. Siskojen perheet saivat liput samaan näytökseen, joten edessä on mukava teatterireissu! Anoppi oli hankkinut meille kivan lasienkelin ikkunaan ripustettavaksi. Mukana oli myös perinteisesti suklaata ja kynttilöitä. Nuorempi sisko I oli laittanut pakettiin käsintehtyä belgialaista suklaata ja leffalippuja. Suklaan sain vedellä melkein kokonaan yksin, koska V:n makuun konvehdit olivat liian makeita. Purrrrinaa moinen "takaisku" ei paljoa haitannut! Isompi sisko K lahjoitti tapansa mukaisesti kirjan Kolme päiväkirjaa ja kynttilöitä. V:ltä sain Armanin Code-tuoksun, Nobelilla palkitun Pamukin kirjan Nimeni on punainen ja lahjakortin Stockmannille. Ukkikin muisti rahalahjalla. Ajattelin sillä ostaa meille yhteisiä laadukkaita astioita.

Purrrrinan joulu oli siis täynnä kaunista yhdessä oloa ja yhteen kuuluvaisuuden tunnetta. Ensi vuodesta toivon seesteisempää ja selkeämpää. Toivon, että suurimmat myrskytuulet olisivat nyt laantuneet elämästäni ja edessä olisi tasaisempi vaihe, jossa elämä asettuisi sille sopiviin uomiinsa. Opiskelujen toivon myös menevän eteenpäin hieman reippaammalla tahdilla. Näyttää siltä, että jos haluan suorittaa opinnot suunnitellussa aikataulussa, on työn tekoa huomattavasti karsittava. Energiani ei vain riitä nyt kovin moneen asiaan - edelleenkään. Siksipä, ensi vuosi olkoon pyhitetty itsensä kuulemiselle ja toteuttamiselle, rauhalle ja kaikelle kauniille.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.