Olo on hämmentynyt. Monellakin tapaa. Maahan on satanut viime yönä ohut kerros vitivalkoista lunta, joka on maalannut maiseman valoisaksi. Luonto kutsuu joulun luokseen. Joulua odotan minäkin. Olen aina pitänyt tuosta herkuttelu-lahja-perhe-kuusijuhlasta. Joulupallot, kynttilät, lanttulaatikko, joululaulut ja kumppanit saavat minulta varauksettoman vastaanoton. Aattoiltana käyn useasti laskemassa omaa lahjasaldoani ja vertailen sitä kovaan ääneen muiden pakettimääriin. Minä saan aina eniten lahjoja, koska olen ainoa, joka viitsii lukumäärää laskeskella. Saattaa kuulostaa aika kummallisen materialistiselta, mutta kyse on lähinnä sisäpiirivitsistä, joka ei toimisi, ellen vetäisi rooliani uskottavasti. Siispä tänäkin vuonna lasken paketteja ja hihkun aina uusista, jotka ilmestyvät lahjakasaan.

Aion leipoa myös ensimmäiset ihkaoikeat piparit. Teen itse taikinan lapsuuden kodin reseptillä. Äiti laittoi sen kolmatta kertaa sähköpostiini. Edellisvuonna ja sitä edellisenäkin äiti sen minulle lähetti, mutta jäi taikina tekemättä. Oli kiire ja rahapula. Nyt ei ole ja aion valmistaa piparit pieteetillä. V:llä on suunnitelmissa piparkakkutalon kokoaminen anopille. Viime jouluna hän meni suureellisesti sellaisen ihmeen hänelle lupaamaan, joten nyt on sitten lunastuksen aika. Tosin V on ehtinyt jo epäröidä taitojaan siinä määrin, että on harkinnut menevänsä hakemaan kaupungin komeimman piparipytingin Stockan Herkusta. Minusta se olisi katalaa huijausta ja olenkin vaatinut häntä tekemään talon, kuten lupasi: alusta loppuun ja vaivaa nähden, koristellen ja rakkaudella.

Joulun lämpimästä tunnelmasta huolimatta oloni on myös väsynyt ja surullinen. Edelleen. Moni asia vain odotuttaa ratkaisuaan, eikä mieleni anna hetken rauhaa niiltä. Päädyn aina kiertoteiden kautta pohtimaan näitä visaisia kysymyksiä ja en oikein tiedä minkälaisia tuntemuksia ne herättävät. Tätä joulua varjostaa tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseen. On vaikeata huomata kerta toisensa jälkeen haluavansa asioita, jotka aina vain ovat ja pysyvät saavuttamattomissa. Kaukana. Poissa. On vaikea huomata, että kerta toisensa jälkeen ajattelen V:n kanssa eri tavalla elämästä. Siitä kuinka sen kuuluisi asettua uomiinsa. Aina odotan, että hän alkaisi luottamaan enemmän. Kun hän saavuttaa yhden askeleen, saan tuta, että hän on silti - vieläkin - kovin kaukana siitä todellisuudesta, jonka kanssa toivoisin olevamme tekemisissä. Saan kerta toisensa jälkeen huomata olevani ulkopuolinen hänen ja Pojan elämässä. Se ilmenee niin moninaisilla ja ristiriitaisilla tavoilla.

Teen kaikkeni, että olisimme oikea perhe. Askartelin tänäkin vuonna Pojalle joulukalenterin, jotta hänellä olisi kotoinen olo isällään. Kirjoitin sitä varten runon, jossa on 24 sanaa. Se on arvoitus, joka ratkeaa jouluaattona. Joka päivä hän saa yhden sanan käärittynä karkkiin. Joulukalenteria avatessaan hän ei edes viitsi lukea sanoja, vaan tokaisi eilenkin isälleen - minun läsnäollessani - kun V kehotti Poikaa lukemaan sanat, että ei hän jaksa. Lukee sitten aattona kuulemma vasta, kun hänellä on kotonakin kalenteri. Siitä  saa joka päivä pienen karkkipussin. Että ei kai sitä jaksa iloita typerästä runokalenterista. Ehkä minulta pikkumaista, mutta tuntui pahalta. Yritän niin kovin ja saan aina huomata, että juurikaan millään, mitä teen, olekaan tuon taivaallista väliä. Nytkin torstaina olisi Pojan joulujuhlat ja V sanoi, että on ehkä parempi, etten tule paikalle. Ettei Pojasta tunnu kummalta. Pojan äiti kuitenkin jo viime kevätjuhlissa toi paikalle oman puolisonsa. Ehkä taas pikkumaista, mutta tuntuu pahalta. Aina minä olen se, jonka vuoksi täytyy miettiä, tuntuuko Pojasta kiusalliselta. Että pysy vain Purrrrina nyt omastakin älystä poissa, ettet vain sotke kenenkään elämää! Olen osittain tervetullut ja se on kuin ei olisi tervetullut laisinkaan. Yli kaksi vuotta uusioperhe-elämää ja edelleen - edelleen - sitä mietitään, että ei ole hyvä idea minun osallistua Pojan joulujuhlaan.

Sitten on kuitenkin sitä hyvää. Pienissä ilmeissä, teoissa. Lapsen vartalo asettuu minun viereeni ja pieni suu selittää innoissaan, kuinka autopelissä oli vaikea ohittaa se suurin Ferrari. Kuinka Poika ei pääse lähtemään kotiinsa, kun roikkuu ovenpielessä ja kertoo tarinaansa. Tärkeää tarinaansa. On hienoa huomata kuinka kokonainen viikonloppu sujuu hienosti Pojan ollessa meillä. Olemme ihan tavallisesti ja teemme ihan tavallisia asioita. Onnen tunne tulvahtelee lihamurekkeen lomassa.

Viikonloppuna puhuimme V:n kanssa nukkumaan mennessä perheistä ja ikävästä. Eroista. Hän sanoi, ettei ikävöi vanhaa perhettään, koska nykyisin hänellä on jo uusi perhe. Hyvältähän se kuulostaa. Kauniilta. Unelmalta. Tietenkin. Perhe on kuitenkin perhe vain hänen ehdoillaan. Ehdoilla, joista jotkut eivät sovi minun maailmaani ja jonka vuoksi tunnen pahaa mieltä. Toivo puhaltaa tuulta kuitenkin purjeisiin, mutta liian usein turhan vienosti.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.