Viikonlopun kokkaussessiot sitten vaihtuivatkin Chicosin burgereihin ja tuoppeihin. Ei jaksanut millään kolmen tunnin shoppailujen jälkeen vääntäytyä Stockan herkun tungokseen ja alkaa valitsemaan nälkäisenä gourmetin keskeltä itselle sopivia vaihtoehtoja. Kaikkihan nyt tietävät kuinka lompakolle ja vatsaihravarastolle käy ruokakaupassa, jos kupu tyhjänä tekee ostoksiaan. Aivan, ensimmäinen laihtuu ja jälkimmäinen entisestään paisuu. Chicos ei ollut siis huono vaihtoehto markkinavoimien uuvuttamalle taistelukaksikollemme.

Meinasi muuten tulla katastrofi burgerikeikasta. Tilasin alunperin kalahampurilaisaterian. Annosta maistaessa meinasi kyllä Purrrrinalta mennä puurot ja vellit vatsalaukussa uuteen jakoon, koska hamppari maistui kertakaikkisen kalapilaantuneelta ja se maku - se on PAHA! Onneksi sain sitten tilalle ystävällisten ja nöyrien pahoitteluiden kera aika pikaiseen vielä uuden lihaisamman annoksen. Nälkä talttui ja nappasimme vielä lähi-Arnold'silta mukaan hippusen makeaa. Ennen kotiinlähtöä käväisimme vielä kirjakaupassa ja sitten levykaupassa. Löysin levykaupasta riemukseni Toolin 10 000 days-levyn! Se puuttui alkuperäisversiona vielä levyhyllystä ja se on ollut kaamea - kaamea - häpeä.

Joka tapauksessa päivä oli mitä hienoin. Ja koko viikonloppu. Kuhertelimme kuin pahaiset teinit ja köllöttelimme limitysten sohvalla kuunnellen Gov't Mulen rouheaa blueskitarointia. Voih. Teki kuulkaas eetvarttia. Sunnuntaina katseltiin sitten molemmat vasta ensimmäistä kertaa Pianisti. V hankki sen lauantain shoppailureissun yhteydessä tarjouskorista ja ostos oli kyllä kovin kannattava. Elokuva oli vaikuttava kaikessa kauheudessaan ja sen herättämistä kysymyksistä on pakko tässä postata vielä ihan oma merkintänsä.

Koulukin pärähti käyntiin täydellä vimmalla, joten kiirettä piisaisi vaikka muille jakaa. Inhoan muuten kiirettä. Olen ihmisenä sellainen extra-aikaa tarvitseva. Jos teen hommia, sujuvat ne suitsaitsukkelaan, mutta vastapainoksi kaipaan kauhean määrän olemisaikaa. Täytyy saada vaan ajatella ja rötvätä. Kiire pukee minut usein liian tiukkaan pipoon. En viitsi maalata enempää piruja seinille, vaan läden tästä paklaamaan naamavärkkiäni ja laittamaan föögiä kuntoon. Olen menossa duunipaikan turhaakin turhempaan asiakaspalvelukoulutukseen, joka pahaksi onnekseni on pakollinen. Saatana, kysyn vaan mitä ne kuvittelee opettavansa asiakaspalvelutyötä kymmenen vuotta kohtuullisen menestyksellisesti tehneelle henkilölle? Enkä edes pyydä skeptisyyttäni anteeksi, ennen kuin antavat siihen kunnon syyn. Nyt menoksi.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.