Kaunis maisema muuttui Hämeessä rumaksi kahden lauseen saattelemana.Kaikki kietoutui kuin kuristava liian kireä kaula-aukko hengitystorven ympärille. Saunankosteat hiukset ja savunhaju oksettivat ympäröidessään kaikessa idyllissään tätä murhenäytelmää. Oli edessä vielä yö ja aamu. Sitten siirtyisi juna raiteita pitkin takaisin Helsinkiin. Pakoon, turvaan, syliin.

Kyyneleet liukuvärjäsivät tutut kasvot vääristyneiksi, irvokkaiksi. Kukaan ei kuullut, kuunnellut, saanut sanoa oikein, ymmärtänyt eikä tuntenut empatiaa kuin valheellisissa välähdyksissä, jotka hetkessä taas kiihtyivät kuin auton mäntä hakkaamaan, puristamaan voimaa kohti raakoja sanojen veitsenteräviä iskuja. Mutta oli vain yksi, joka ei saanut happea. Se yksi istui kaiken keskellä ja vastaanotti vastaan pyristellen. Selitti, turhautui, korotti ääntään rumasti, selitti, selitti, selitti. Puolusti. Selitti. Armoton oikeuden kuoro kertoi todistusaineistoaan kuin valamiehistö varmana kannastaan. Valmiina antamaan päättelyn ehdottoman totuudenmukaisen tuomionsa. Selitykset olivat turhia. Eikö yksi ymmärrä, että hyvyyden viittaan maireasti pukeutumalla voi kertoa suoraan ja arkailematta kuinka asiat ovat. Yhden asiat. Että kyllä kuule tiedämme, kun olemme aina tunteneet yhden. Ollaan seurattu ja nähty elämä sivusta. Silloin voi sanoa miten ne kaikki asiat oikein ovat.

Taksi vei rahattoman asemalle sunnuntain kymmenen asteen kirpakassa pakkaslumen kimalluksessa. Ei ruveta venkslaamaan, jos yksi haluaa lähteä aiemmin ja muut myöhemmin. Soita taksi. Taksikuski oli hieno ja viisas nainen, joka puhui kohteliaasti säästä. Siitä, joka ei ollut aurinkoinen, vaikka lumi teki tuhansia tähtiä miinusasteiden kovettamaan pintaansa.

Kotona miehen paita tummui hihan kohdalta, kun suolavesi valui kanavista kuin putous. Nytkö se tulee? Se paha olo ulos? Mies katsoo kysyen. Yksi nyökkää ja painaa pään takaisin hihan pimeyteen.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.