Jäin miettimään Lupiinin kirjoitusta vielä kommentoimisenkin jälkeen ja päätin kirjoittaa perheaiheesta oikein kokonaisen postauksen. Toisaalta ajankohta ei välttämättä ole paras mahdollinen, sillä flunssavirukset ovat selkeästi puhkaisseet rakkaan elimistöni solukalvot ja nyt pyrkivät tekemään olostani kurjan hytisyttämällä vartaloani kylmänväristyksillä ja vuodattamalla nenästäni ylimääräistä nestettä. Yritetään silti.

V:n ja minun yhteenmuutolla on ollut lähes institutionaaliseksi kohoava merkitys mielessäni. Tässä ei laitettu vain meidän hynttyitä yhteen vaan perustettiin myös uusioperhe. Se on iso käsite, jonka alla tuntee itsensä monesti todella pieneksi. Sitä joskus hiljaisina hetkinä ihmettelee ohimenevän sekunnin, että kuinka sitä elämä kuljettaa mitä moninaisimpiin tilanteisiin. Saatan verrata elämääni nuoruuden ystävieni elämäntilanteisiin ja hymähtää hämmennyksissäni. Kaikki on muuttunut ja sitten oikeastaan kaikki on kuten ennenkin. Tällä tarkoitan, että elämän vastavirtaan ei voi uida. Se ohjaa ja vie luonnollisella lainehdinnallaan kutakin omaa reittiään.

Mitä uusioperheen perustaminen sitten tarkoittaa? Olen kysymystä pohtinut ja saanut vastauksia, jotka voidaan luokitella toistensa vastakohdiksi. Roolimuutos on toki ilmeinen. Rakastumalla lapselliseen mieheen ei enää olekaan vain naisystävä tai avovaimo. Samalla kerta rysäyksellä pakettiin tulee yksi rooli lisää. Jotkut ihmiset sanovat minua itsestäänselvästi äitipuoleksi. Torjun nimityksen aina nolostuksissani: minua ei tarvita moiseen korkeaan arvotehtävään. Pojalla on äiti ja isä, jotka hoitavat vanhempien osuuden. Minä olen iskän naisystävä. Aikuinen lapselle. Isän puoliso. Pikku hiljaa, ajan kuluessa ehkä perheenjäsen.

Rooli uusioperheessä iskän naisystävänä onkin erittäin mielenkiintoinen jobi. Se on sellaista status quon säilyttämistä erinäisin keinoin. Sitä haluaa olla jutuissa mukana, mutta olla silti olematta Pojan ja isän välissä. Kun lapsi saa isästään vain viikonloppuversion, on oltava huomioonottava ja kunnioitettava heidän keskinäistä suhdettaan. Meillä tilanne on monessa suhteessa ihanteellinen, sillä Poika asuu meistä ainoastaan 300 metrin päässä. Hän saa tulla ja mennä kahden kodin väliä kuten mielii. On silti ymmärrettävä, että harvan mieleen mahtuu kahta samanarvoista kotia. Pojallekin äidin koti on se "oikea koti" ja meidän koti se "toinen koti". 

Kun rooli muuttuu vastuulliseksi ja kodissasi asuukin perhe avoliiton sijaan, muuttuu ajatusmallikin. Olen huomannut rakentavani meidän kotia sellaiseksi, jossa on syvempää merkitystä: symboliikkaa. Mikä tekee perheestä perheen? Missä asuu turvallisuus ja vanhemmuus? Yllätin itseni eräänä päivänä keittämässä iltapalaksi riisipuuroa ja mansikkakiisseliä. Sitä samaa, jota äitini meille lapsille teki kylminä talvi-iltoina. Siinä - riisipuurossa ja mansikkakiisselissä - asuu turvallisuus ja vanhemmuus. Ruoan kanssa syödään aina salaattia, Poikaa patistetaan ulkoilemaan ja aamiainen nautitaan yhdessä niin, että televisio on kiinni. Perinteissä, rajoissa ja muistoissa asuu turvallisuus ja vanhemmuus.

Ristiriita uusioperheessä syntyykin muistojen, perinteiden ja ehkä jopa rajojen uudesta asettelusta. Kun Poika syntyi, oli hänellä kahden nuoren vanhemman laittama koti, jossa vaikutteita tuli sekä V:n että Pojan äidin lapsuuden kodeista. Nyt Poika asuu neljän lapsuuden kodin perinteiden sekamelskan keskellä, kun minä sekä äidin Puoliso olemme astuneet kuvioon. Sekamelska ei ole huonosta, mutta menee aikaa ennen kuin se tasoittuu ja osoittaa vahvuutensa.

Se mikä itselle on itsestäänselvää ja tärkeää perheen hyvinvoinnin kannalta, ei välttämättä olekaan sitä V:n mielestä. Sitä näkee vaivaa monenkin omasta mielestä tärkeän asian eteen, mutta vastaanotto voi olla yhdentekevän kiinnostumaton. Kannattaako loukkaantua? Ei varmasti kannata, mutta omien muistojen peilautuminen toisen silmistä mitättömänä tuntuu pahalta. Toisaalta tämä toimii molempiin suuntiin. Itse ei myöskään ymmärrä todistavansa toiselle tärkeää hetkeä, kun se ei henkilökohtaisesti liikauta sielussa mitään. Aivoihin ei ole piirtynyt muistikuvaa, joka herättäisi merkityksen esiin. Uusioperheessä näiden jo lapsuudenkotoa tulevien merkitysten yhteensovittamisessa on ylimääräinen painolasti. Muistoissa on olemassa se rikkoutunut perhe, johon oli syntynyt jo isän ja äidin perheiden yhteensovittamisesta tiettyjä perinteitä, joista uudella puolisolla ei ole tietoa eikä tätä kautta voi myöskään olla ymmärrystä pienille nyansseille. Kun vanhemmat eroavat, syntyy yhdestä perheestä kaksi uutta, jotka ehtivät nekin muotoutua omikseen ennen kuin uudet puolisot astuvat kuvioon. Kun sitten isä ja äiti rakastuvat uudelleen, alkaa vasta varsinaisten uusioperheiden syntyprosessi, jossa vaikuttavat nämä kaikki osatekijät. Jos tätä pohtii mielessään, pyörittää ja kummastelee, ei ole kovin vaikea ymmärtää missä piilee uusioperheiden haaste.

On annettava Pojalle, itselle ja V:lle aikaa totutella, että vaikka kuvio on pysyvästi heilahtanut ja muuttunut, siitä yhtä hyvin nousee esille turvallisuus, rakkaus ja vanhemmuus. Uudet perinteet syntyvät aina ajan kanssa, hitaasti kypsytellen. Tervehdyttävää on oivaltaa, että tästä uudesta syntyy monesti entistä kauniimpaa. Tämä ainakin uusioperheissä voidaan sanoa olevan tavoitetilana.

Myllerryksen keskellä on suvantoja, jolloin kirkkaasti näen, kuinka meidän oma perhe on jo asettanut juurensa maahan. Juurtumiselle täytyy antaa rauha, jotta suurien myrskyjen saapuessa koko kaunis kasvusto ei lennä tuulen mukana ja häviä pieniksi osiksi maailmaan. Mikään ei kasva, jos ei muista toistaa rutiineja päivästä toiseen ja antaa tarpeeksi toivoa, jotta se olisi mahdollista.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.