Olin Pojan ja V:n seurassa Seurasaaressa ottamassa pintaan hieman väriä. Intian auringon jäämistö kyllä alkoi tummeta suhteellisen nopeasti, joten ainakin oman kuvitelmani mukaan nahka näyttää kesäisemmältä. Kerta kaikkiaan kuinka mukavaa olikaan maata jättikokoisen viltin päällä, antaa auringon kuumentaa hipiää ja tehdä aurinkolaikkuja näkökenttään. V joutui hikoilupuuhiin Pojan kanssa, koska tämä halusi ehdottomasti potkia jalkapalloa. Hän on saanut aikamoisen fudiskärpiäisen pureman tässä kevään aikana, mikä sinänsä on oikein positiivinen juttu. Poika ei kuitenkaan ole mikään varsinainen synnynnäinen Ronaldo, mutta peli-ilo se kai se sitten on. Ihmeellisen vakaalla itsetunnolla mukula on varustettu, koska suhteellisen haparoivat kyvyt eivät juuri tunnu lannistavan lasta. Tuossa iässä kuvittelisi jo ahdistavan, kun jää kentällä muita jälkeen, mutta tämä Poikapa pelaa vain hyvän kaverin ja hänen pikkusiskonsa kanssa ihan omaa liigaansa hyvin tyytyväisenä. Kannustimme lasta ostamalla hänelle tuossa kuukausi pari sitten nappikset, jotka ovatkin olleet hellyyttävän paljon käytössä. On se vain riemukas juttu, että jokin liikunnallinen kiinnostaa kuitenkin. Hetken epäilimme V:n kanssa, että hänestä kehkeytyy pahemman luokan kokiksen suurkuluttaja nykivine silmäkulmineen, joka istuu illat pitkät ruudun sinertävässä valokeilassa kommunikoimatta pakollista selviytymistä enempää.

Äitikin käväisi isäpuoleni kanssa pullakahvilla. He olivat käyneet tässä alueella katsomassa taloa, koska ovat paluumuuttamassa Tampereelta takaisin pääkaupunkiseudulle äidinäitini kuoltua reilu vuosi sitten. He muuttivat Manseen muutama vuosi sitten hoitaakseen häntä ja ukkiani. Nyt kun mummusta aika jätti, on ukki heittäytynyt, jos mahdollista, entistäkin hankalammaksi ja haluttomaksi ottamaan minkäänlaista apua vastaan, joten paluumuutto tulee viimein kyseeseen. Tähän asiaan vaikuttaa kyllä eniten se fakta, että isosiskoni laskettu aika on alle kuukauden päästä, joten tuleva mummu haluaa asettua lapsenlastaan lähemmäksi. Onhan se mukava meille muillekin. Joskus menneisyydessä meidän perheellä kun oli tapana epäsäännöllisen säännöllisesti käydä murkinoimassa sunnuntaisin äiteellä. Siellä tapasi muuten harvoin näkemiäni isäpuolen lapsiakin mukuloineen. Hieno perinne, joka varmasti nyt jatkuu, kun vanhemmat asettuvat taas hoodeille.

Ihme känäämistä ollut tämä päivä. Olemme V:n kanssa saaneet pientä eripuraa aikaan vähän väliä. Mieliala on vaihdellut murhanhimoisesta aivan toisenlaisten himojen pariin. Yhdessä hetkessä kädet puristavat kaulan sijaan jotakin muuta - noin kuvainnollisesti siis...kröhöm. Saimme muuten selviteltyä sen edellisen kärhämän osapuilleen, mutta selkeästi se vielä pinnistelee välejämme jotenkin. En oikein tiedä vielä kuinka suhtautuisin koko jupakkaan ja V se on valitettavasti tällaisissa tilanteissa hemmetillisen näppärä provosoimaan. Suoraan perkeleestä sellainen piirre. Siksi tässä ollaan vaihdettu naurusta suoraan vittuilun kautta tulevaisuudensuunnitelmiin ja takaisin piikittelyyn. Asia siis on vaiheessa, mutta selvinnee. Olen vain aivan mielettömän paska odottamaan ratkaisuja. Olen sellainen "halki, poikki ja pinoon"-nainen, joten epäselvyys, harkinta, vertailu ja jaarittelu saavat minut kiemurtelemaan tuskallisesti. Yleensä tällaisissa tilanteissa ylireagoin railakkaasti ja sotken kuvioita lisää. Ylireagointi kun ei ole mikään järin hyvä tapa vastata vielä epäselviin tilanteisiin. Siinä sitä saa sellaisen sopan keitettyä, että parin päivän mykkäkoulu ei välttämättä ole kuin alkusoittoa. Niin ja kun lisää vielä tuon V:n taidon provosoida. Voilá!

Mistähän minun piti oikein postata? Otsikkona seisoo "Muokkausta". Aiheessa on jotenkin kai pysytty. Tuntuu, että tämä lörpötys tulee suoraan aivoista näppikselle, joka on minun kaltaiselleni pilkun piippaajalle täysi mahdottomuus. Tai ei kai voi sanoa mahdottomuus, kun tässä annan kerrankin mennä. Joskus tämä bloggaaminen on minulle äärimmäisen vaikeata, kun en saa omasta mielestäni tarpeeksi hyvää tekstiä suollettua. Puhumattakaan aiheesta. Aiheet eivät ole tainneet viime aikoina olla muuta kuin omaelämäkerrallista, mikä ei suinkaan ole minun taitolajini. Olen enemmän pohdiskelijablogisti. Pidän aihepiirikirjoittamisesta itse, vaikka luen päiväkirjatyyppisiä blogeja mielelläni. Toivon, että palaan omalle alueelleni tässä taas, jahka on aikaa ajatella. Hirveältä kuulostaa, mutta totta se on. Parempaa merkintäpäivää siis odotellessani.

Ai niin, kaiken muun elämän muokkauksen ohella, muokkasinhan minä tätä pohjaakin enemmän oman näköiseksi. Olen itsestäni ylpeä, kun hokasin kuinka se tehdään ja hieman sovelsinkin. Käytännöllinen taito noin ja ainoastaan bloggauksen näkökulmasta, mutta onhan sekin jotakin.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.