Kesäloman viimeinen päivä oli eilen. Vaikka kuinka järkeistin sitä itselleni, en voinut mitään mukana roikkuvalle tyhjyyden ja ahdistuksen tunteen sekoitukselle. Vapaus muuttui taas velvollisuudeksi ja vaikka velvollisuuksissa sinällään ei ole mitään pahaa, se sai aikaan silti kiusallisen unettoman yön, jota värjäsi masentuneisuuden musta viitta. En ole koskaan kavahtanut arkea, vaan kokenut sen aina kaiken perustaksi. Olen tiennyt sen edustavan elämässäni pysyvyyttä, jota tunnun kaipaavan menneessä velloneiden myrskylaineiden takia. Oma arkeni on kaiken päälle vielä tyydyttävää ja monin paikoin onnellista. Siksi en keksi syitä eiliselle ahdistukselleni. Tuntuu kuin jättäisin hyvästejä lomapäivien aikana tapahtuneille autuaille muistoille. Omituinen tapa suhtautua omalle kohdalle sattuneeseen hyvään. Kääntää sekin negatiiviseksi.

Arjen pohtiminen on poikinut mukanaan liudan ajatuksia, joiden kypsyttelemiseen varmasti kuluu vielä tovi. Raottanen kuitenkin esirippua näiden aatosten edessä. Kävimme eilen V:n kanssa asuntonäytössä. Tarvitsisimme kolmion ahtaan kaksiomme sijaan. Poika tarvitsee oman huoneen ja totta puhuen kaksio on liian pieni vain meille kahdellekin. Sopu sijaa antaa - sanotaan - mutta väitän, että ahdas tila luo ahtaan mielen ja sen sovun ylläpitäminen muodostuu ristiretkeksi. Tuntuu, että joku tai jokin on aina kulkureitillä. Joko ajatusten tai liikkumisen. Voi olla, että käytän tässä nyt tilaa syypäänä omassa päässäni möyryävään hengityslamaan.

Asuntonäytöissä käymiseen liittyy kahdenlaisia paineita. Ensinnäkin oman näköisen - tai tässä tapauksessa meidän näköisemme - asunnon löytäminen on varsinaista zembaloa. Se asunto, joka miellyttää, on yleensä törkyhintainen tai mennyt jo toisille tarjoajille. Sopivaa hintaa edustava taas yleensä tinkii viihtyvyydestä. Ontuva pintaremppa ja halvimmat mahdolliset kylpyhuoneen kalusteet pienillä vesivahingoilla kuorrutettuna eivät vain houkuta. Asunnon kanssa ei haluaisi tehdä tarpeettomia kompromisseja. Olen elänyt monessa asunnossa, jossa henki, tai fengshuiksi kai sitä jossain kutsutaan, ei ole ollut kohdallaan.

Inhoan epäjärjestystä, likaa ja hämäriä tiloja. Pidän avaruudesta, järkevistä säilytystilaratkaisuista ja vaaleudesta. Olen siinä mielessä kaiketi perinteinen skandinaavi. Ihailen kyllä toisaalta sellaisten ihmisten koteja, joissa kaikenlainen sälä on harmonisessa, yhteiseen kauneuteen pyrkivässä kokonaisuudessa keskenään. Pienet yksityiskohdat ja etninen värikkyys yhdistettynä luomuiluun (siskoni miehensä kanssa edustaa tätä tyyppiä) luovat kotiin sykkivän sydämen. Itse en hallitse tavaroita. Ne asettuvat kodissani aina epäjärjestykseen, tyylittömiin paikkoihin pilaamaan yleisvaikutelmaa. Siksi minun kotini on syytä olla siisti, yksinkertainen, vaalea ja järkevä. Sellaisessa kodissa kävimme eilen näytössä. Ja hintalapussa luki kissankokoisin kirjaimin H-A-L-P-A. Vaan eipä ole nykyinen asunto myynnissä eikä edes myyntikunnossa. Kuinka voi tarjota uudesta, jos vanha ei ole edes lähtökuopissaan? Rohkea tarjoaisi ja tarttuisi kotiin kiinni. Minä en ole rohkea, enkä edes varoissani. Se siitä sitten.

Toisekseen isomman asunnon hankkiminen tarkoittaisi sitoutumista. Kysyin V:ltä vaivihkaa, että hankkisiko hän isomman, jos minua ei olisi. Ei kuulemma. Isompi hankitaan, koska perhe on liian suuri pieneen asuntoon. Minä kysymään, että eikö edes Pojan vuoksi hankkisi isompaa, vaikka hän olisikin sinkku. Ei kuulemma. Kustannuskysymys. Ei kukaan pidemmän päälle isoa lainaa jaksa yksin kantaa, varsinkaan jos miettii, että monissa asunnoissa on lisäkustannuksia tiedossa viiden kymmenen vuoden sisällä LVI- ja sähkötöiden muodossa. Minä olen siis ratkaisun ytimessä. Minun täytyy avata suuni, jos minusta tuntuu siltä, että. Että. Että....en tiedä. Että ehkä ahdistaa. Minä olen silti pysynyt vaiti.

Olimme mökillä koko perhe viimeisen lomaviikon. Istuin laiturilla hengittäen huonoa ulos ja kesämaisemaa sisään. Koko hanke tuntui naurettavalta.

Ei minusta ole tähän.

Hoin lausetta uudelleen ja uudelleen huohottaessani raivonsekaista ärtymystä hilliten itseäni potkimasta ja huutamasta. Kaikki päälaellaan. Poika kiukutteli esipuberteetissaan ylimielisenä. V ei puuttunut, katsoi ihaillen vierestä rakkauden täyteisin silmin ja minä hänen vieressään toivoin kaikille pelkkää pahaa. Paska perhe. Huono. Inhottava repaleinen kopio, kuvatus. Teki mieli nostaa omahyväinen itsekäs kakara seinälle ja sanoa pari huolella valittua vittuilua. Tyydyin ojentamaan kuin kunnon aikuinenkin. Siinä sitten pohtimaan, että periytyykö sikailu polvelta toiselle ja sitäkö minä tässä olen tulevaisuuteni varalle suunnittelemassa. Vahvistuin ajatuksissani pitämään V:tä moukkana, joka ei ymmärrä toisen ihmisen rajoja. Sitä miten kuuluu käyttäytyä. Se näkyi räikeänä läiskänä, Pojan muotoisena. Esipuberteettista rajojen hakemista ei pääse kukaan piiloon. En voi ummistaa silmiäni näkemättä rumuutta. Enemmän V:ssä kuin missään. Poika kun ei voi vielä tietää. Siksi se venyttää rajapyykkiä.

Haluaisin hoitaa puutarhaa, maalata akryyliväreillä, koska öljyväreihin ei kiivasluontoisuuteni taivu, lukea Dunderfeltin Elämänkaaripsykologian loppuun, tutustua luomuiluun ja kierrättämiseen, käydä enemmän kirpputoreilla, vastustaa kuluttamishysteriaa itsessäni, tehdä parempaa ruokaa pieteetillä, keskustella silloinkin, kun pitäisi mennä kaiken järjen nimissä nukkumaan, mennä naimisiin persoonallisesti, mutta prinsessatyyliin, pakastaa marjoja, kutoa kaulaliinan loppuun, hoitaa siskontyttöäni, käydä aamulla aikaisin torilla, laihtua ja syödä itseäni kuunnellen, eikä itseäni sammuttaen, rakastaa, tulla hyväksytyksi, kirjoittaa ja saada lapsen. Nämä asiat ovat oikein. Varmasti. Mutta sitoutua keikkuvaan kipuilevia muistoja täynnä olevaan veneeseen? Tiedän ettei se olisi väärinkään. Kova työ, kädet rakoilla vuosia. Jäisikö niihin muuta? Italialainen ystäväni sanoi minulle eilen:

Sun täytty nourish rakkaus.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.