Viikonloppu meni huonosti. Yksinomaan. Hermoilin itseni viulunkireäksi jo perjantaina töissä. Olin kuitenkin jossain määrin järkevä ja menin ennen kotiutumistani siskolleni kylään saunottamaan ihanaa tädin silmäterää. Vaikka saunassa tuoksui 50-luku, kiuas sihahteli rentouttavasti ja sisko pulputti viehättävästi vieressäni, en saanut ahdistavia ajatuksia pois päätäni kiertävältä radalta. Koko edessä piirtyvä viikonloppu tuntui ikään kuin suurelta testiltä. Joltakin loppukokeen tapaiselta. Mitä jos reputtaisimme?

Astuessani sisään ulko-ovestamme, asettelin kasvoilleni reipas-ilmeeni ja yritin vaikuttaa normaalilta. Jos ihminen yrittää vaikuttaa normaalilta, hän vaikuttaa epänormaalilta. Vähän niin kuin humalainen esittäessään vesiselvää onnistuu näyttämään entistä humalaisemmalta. Alku ei ollut lupaava. Piilouduin keittiöön läppärin äärelle syömään iltapalavoileipiä mahdollisimman huomaamattomasti. Sivukorvalla kuuntelin Pojan ja V:n keskustelua yrittäen saada V:n kiinni virheistä, jotka voisivat johtaa Suuren Testin reputtamiseen. Käsittämättömän pikkumaista. Sain itseni tällä tavoin kiristettyä vielä hermostuneemmaksi, jos mahdollista.

Koko ruttuun lyttääntyneen henkisen olemukseni vallitessa koko persoonaani, en pysty antamaan viikonlopusta minkäänlaista kunnollista analyysia itselleni. Tapahtuiko mitään katastrofaalisen älytöntä? Saiko Poika edelleen käyttäytyä huonosti? Käyttäytyä huonosti? Ihan niin kuin Pojan ainoa olemassaolon ilmentymä olisi huonostu käyttäytyminen. Poikahan oli viehättävä suurimman osan ajasta. Joten en minä vaan tiedä kuka sai tehdä ja kuka kielsi ja kielsikö kukaan. Ainakin sunnuntaina äidilläni lounasta syödessämme V antoi Pojalle läksytystä tavoista. Muusta en tiedä. Enkä minä oikeasti voi asettua virallisen valvojan rooliin. Se vasta typerää on. Se sekoittaa täysin normaalin arjen ja minun käsitykseni tilanteesta.

Jännitys laukesi, kuten arvata saattaa, sunnuntai-iltaiseen riitaan. Yritin ilmaista kokonaisvaltaisen huoleni tilanteestamme V:lle, mutta onnistuin vain toistelemaan kuluneita fraaseja. V hermostui iänikuiseen nalkutukseeni (sitä se nimittäin ihan oikeasti oli) ja heitti tulikivenkatkuisia vasta-argumentteja takaisin. Hetken vaikutti jo siltä, että nämä kaksi taistelijaa olivat väsyneet liiaksi tantereella ja heiluttivat valkoisia lippuja luovutuksen merkiksi. Kun asiat kiertävät tuhannetta kertaa samaa kehää, luovutus ei tunnu enää niin huonolta vaihtoehdolta. Minä kuitenkin koin sunnuntaina illalla ja koen tälläkin hetkellä vahvasti, että meidän tulisi yrittää keskustella koko tämä jupakka parhaamme mukaan auki. Vielä kerran. Samojen pintaraapaisujen toisteleminen ei toden totta voi tulosta tuottaa, joten on kaivettava rohkeasti syvemmälle. Erimielisyydet, tyytymättömyydet ja kränät on viillettävä auki ja tutkittava mitä niiden sisältä löytyy. Onko mahdollista, ettemme kohtaa, koska emme ole ymmärtäneet toisiamme sanallisesti? Vaiko onko kyse siitä, että meitä yhdistää kaunis menneisyys? Ettemme halua luopua yhdessä rakennetusta? Että välillämme on oikeasti korjaamaton suopa? Ajatus on niin kipeä, että sieluni mustuu siltä istumalta ajatellessani itseäni pakkaamassa muistoilla kuorrutettuja tavaroitani muuttolaatikoihin.

Maanantaina pyysimme puolin ja toisin anteeksi. Tilanne oli rauhoittunut. Hiljainen läheisyys voiteli edellisiltana saatuja haavoja. Keskusteltava on. Siitä olemme onneksi samaa mieltä.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.