Joskus sitä miettii, että minkä ihmeen takia tässä kannattaisi olettaa/luulla/ajatella/suunnitella/tuumailla/fiilistellä yhtään saatana mitään, kun kuitenkin - joka tapauksessa - kaikki menee täysin päin vittua? Kaikki kauniit ajatukset paremmasta tulevasta voivat hyvinkin parin pienen lauseen säestäminä valua suoraan sadevesiviemäriin ja huuhtoutua näkymättömiksi pieniksi hiukkasiksi maailman meriin. Niin vaan tuoksukynttilöiden kodikas tunnelma saattaa muuttua sekunneissa naurettavaksi viritelmäksi. Kuka huijaa ketä?

Tekisi mieleni niin luovuttaa. Sanoa, että se on kuule nyt tässä. Tässä näin. Näetkö? Eipä kannata enää puristella, kun mjölkkis hulahti lattialle ajat sitten. Ja kaiken lisäksi hapan sellainen.

Vituttaa totuuden nimissä niin paljon, että tekisipä mieleni kiljua täyttä kurkkua pimeässä skutsissa keskellä ei toudellakaan mitään. Läimäistä tuo saatanan avoparin ruskea pajutähtikoristein varustettu ruma ulko-ovi saranat heiluen kiinni perässään ja hävitä johonkin koloon säälimään itseään. Oikein märisemään omaa idioottimaisuuttaan, vinkumaan pahaa maailmaa ulos rinnastaan. Samalla tekisi mieli jäädä juurikin tähän näin ja huutaa aivan käsittämättömän lujaa pari valittua totuutta tästä yhteiselosta, että toisen tärykalvoista olisi jäljellä enää haperoinen muisto vain lopun vartalon valuessa vaalealta mukatyylikkäältä sohvalta (kasaria se on, sano mun sanoneen) järkytyksestä makaroniksi yhtä ällöttävän mitään sanomattoman vaaleansävyisen karvalankamaton päälle.

Mutta vittuako tässä känisen? What are/were the odds really?

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.

(Alkanut niin vituttaa toi "palaa uusin kujein". Miten niin kujein? Tai varsinkaan uusin? Tässä on kuule nyt kujeet kujeiltu.)