Kuopion reissu oli onnistunut kaikin puolin. Hyvää lupasi jo perjantaina se seikka, että koulukaverini oli sattumalta tulossa samaisella junalla Kuopioon ja sain neljäksi matkatunniksi seuraa itselleni. Valitettavasti emme onnistuneet saamaan vierekkäisiä paikkoja, eikä minun vieressäni istunut tuima setämies halunnut vaihtaa paikkaa kysyttäessä. Hän vain murahteli tiukasti yhteen painettujen huulien välistä jotakin sen suuntaista, että istunnyttässäjasilläsipuli. Ei siinä auttanut alkaa perustelemaan, kun ukko vaikutti elämäänsä pettyneeltä ja kiukkuiselta ryppykasalta. Pöh. Onneksi kolmasosan matkustettuamme koulukaverini vierustoveri sitten vaihtoi paikkaa ja meni istumaan kiukkurypyn viereen (todellinen uhraus!), jolloin minulle vapautui paikka koulukaverin vierestä. Matka sujui antoisasti toimintaterapiasta jutellen ja karamellejä mässytellen.

Kuopion asemalla ystäväni P. kapsahti kaulaani ja rutisti niin ettei meinannut henki kulkea. Suuntasimme autolla suorinta tietä hotellille ja kas mikäs minua siellä odottikaan! P oli ostanut ihania oranssinkeltaisia ruusuja maljakkoon, tehnyt kanasalaattia sekä hankkinut viiniä ja suklaata huoneen täyteen. Olin pöllämystynyt tuon kaltaisesta huomiosta ja en osannut änkytykseltäni oikein edes sanoa mitään itselleni tavanomaista. Yleensä olen melko kova intoilemaan ja osoittamaan kiitollisuutta moni- ja kaunosanaisesti, mutta kaikki tuo ystävällisyys vain löi minut ällikällä.

Perjantai-ilta sujui lähinnä tanssiessa ja kuulumisia vaihtaessa. Irrottelin tanssilattialla oikein tosissani, kun ei ollut tuttuja näköpiirissä. Paikalliset jampat kävivät kyllä kuvioitani häritsemässä ja vuoron perään vonkaamassa milloin baaritiskille ja milloin diskotanssimaan. Pysyin kuitenkin visusti P:n seurana ja annoin vonkaajien valua takaisin omiin koloihinsa.

Lauantaiaamuun heräsin järkyttävän huonosti nukkuneena. Kävelin pitkin seiniä aamupissalle väsymyksestä sekaisena, tukka pystyssä. Suunnitelma P:n vanhempien mökkivisiitistä jäi pelkäksi haaveeksi, kun minusta ei ollut minkäänlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen saati liikkumiseen paikasta A paikkaan B. Jäin hotellin valkoisten lakanoiden väliin koittamaan uutta unta P:n mennessä käymään kotonaan.

Uni vain ei tullut, vaikka kuinka yritin pyöriä hotellin sängyssä. Kroppa tuntuu käyvän edelleen aivan suunnattomilla ylikierroksilla. Ajatukset eivät rauhoitu edes unien ajaksi. Unimaailma poukkoilee todellisen maailman kanssa kilparavia ja aina herätessäni en oikein tiedä mikä on unta ja mikä totta. Tuntuu, että unimainen ajatuskulku lähtee välittömästi käyntiin ummistaessani silmät. Kaiken maailman tv-ohjelmat, romaanit joita luen, päivän tapahtumat ja uutiset menevät päässäni yhtä myllyä sekoittuen järkeenkäypäksi mutta oudoksi mikstuuraksi. Yhtään rauhallista hetkeä ei tunnu vuorokauden tunteina olevan. Koulukaveri antoikin jo Opamoxeja rauhallisen ja syvän unen saantia varten, mutta en ole uskaltanut myrkkyyn koskea, vaikka se olisikin ehkä ihan perusteltua. Joku sanoo minussa, että koita nyt vaan luomukeinoin, vaikka tuntuu, että ajatteleminen ja keskittyminen ovat alkeellisella tasolla. Aamuisin en saa enää itseäni millään kammettua ajoissa aamutoimille, kun koko yö on mennyt rauhallisen syvän unen metsästyksessä. Kävelen joka toinen aamu päin ovia ja seiniä, kun tasapaino ei oikein heti aamutuimaan ole parhaimmassa iskussa ja törttöilen itseni aina sellaiseen bussiin, että myöhästyminen luennoilta on varmaa. No nythän tämä lähti ihan harhapoluille koko tarina. Mistä olinkaan kirjoittamassa? Ai niin, Kuopiosta.

Lauantai sujui väsymyksestä johtuen melko valjusti. Kävimme pakotettujen aamupäiväunieni jälkeen pienellä kävelylenkillä ihailemassa syksyistä metsäluontoa, mutta tuntui että kaikki valui käsistäni tunteettomana ja muodottomana kuin hiekka. Kylpyläkäynti ei parantanut oloa sen kummemmin, eikä oikeastaan seisovassa pöydässä syöminenkään, vaikka ruoka oli suhteellisen hyvää ja seuraamme oli liittynyt P:n poika ja työkaveri tyttöineen.

P oli järjestänyt toisenkin yllätyksen ruokailun päätteeksi. Tämä työkaveri oli omin kätösin leiponut ihanaa valkosuklaa-tummasuklaa-mudcakea, joka tarjottiin tuoreiden vadelmien saattelemana ja kahvilla huuhdeltuna. Oih. P kysyikin pilke silmäkulmassa, että joko sua on nyt hemmoteltu tarpeeksi. Naurahdin, että liikaakin. En ole todellakaan tottunut tuollaiseen huomioimiseen ja kehräsin kuin kissa kuumassa auringonpaisteessa tyytyväisyyttäni.

Mamban keikka käytiin illalla kuuntelemassa ja muutama paukku juomassa vieraiden lähdettyä. Väsymys jomotti jäsenissä kuitenkin siihen malliin, että painuimme yöpuulle jo hyvissä ajoin. Sunnuntai sujuikin matkustaessa kotiin.

Kotiin tultuani V tuumasi, että viikonlopun vietto Pojan kanssa oli tuntunut tyhjältä ilman minua. En voi kiistää etteikö tunnustus olisi saanut aikaan lämmintä läikähdystä rinnassani. Asiat junnaavat osittain paikallaan, mutta voinen kaiketi sanoa, että minimaalista edistymistäkin on nähtävissä. Ainakin V kuuntelee sanomaani, vaikka välillä hypätäänkin sudenkuoppaan oikein vauhdilla ja tuntuu, että saatana samoissa mudissa rämmitään ja kieritään oikein olan takaa. Fiilismittarin jos omistaisin, se olisi jo tässä vaiheessa epäkunnossa turhaan tiheään vaihtuvien tunteiden takia. Ehkä se unettomuus korreloi tämän kaiken epäselvyyden kanssa tai jotakin. Vaikka on sitä uniongelmaa ollut aiemminkin, mutta ei ehkä ihan näin pahana.

Selkä paukkuu taas kipeänä ja säteilee hermosärkyä oikean lapaluun kautta oikeaan käteen. Töissä jatkuvasti pitkien koulupäivien jälkeen istuminen niittää heinäänsä tässä. Tänäänkin olen könynnyt puoli ysiin luennolle aamulla (pikkuisen myöhässä luonnollisesti ja vaappuen kuin kännissä väsymyksestä johtuen), istunut siellä puoleen päivään miettien työkykyasioita, syönyt lounaan ja tehnyt koulutehtävän valmiiksi kahteen mennessä, lähtenyt suoraan duuniin siitä ja nyt homehdun officella kahdeksaan saakka, jonka jälkeen piti vielä mennä koulukaverin tupareihin, mutta älysin soittaa jo päivällä, että taitaa jäädä ne bileet nyt allekirjoittaneelta väliin. Tuntuu, että jokaikinen päivä on ylibuukattu: olen siellä sun täällä poukkoilemassa milloin minkäkin jutun kanssa, luen kaikki matkat koulumatskuja, istun luennolla, käyn töissä ja yritän sovittaa jo täyteen ahdettuun kalenteriini sosiaalisia menoja. Ja kaikki tämä pitäisi handlata suurin piirtein minuutin yöunilla (sekavaa horrosnukkumista vilkkaine unennäkemisineen ei lasketa lepäämiseksi eikä uneksi). Kaiken kukkuraksi lähden huomenna jälleen Tampereelle visiteeraamaan faijaa ja hänen perhettään. Toivottavasti eivät pistä pahakseen pullottavia tummia silmäpusseja, tämän hetkistä älykääpiömäistä ulosantiani ja torkahtelua kesken lauseen. Jippii. Nooh, on sitä kovemmissakin soissa rämmitty, joten ei kun eteenpäin, lippu korkealla ja silleen. Öhöm.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.