Silmiä siristää. Kirveltääkin. Väsymys puhaltaa luomien alle kuivuutta, jota suolavesi on huuhdellut vielä pahempaan suuntaan.

Yöt olen ravannut vessasta sänkyyn ja takaisin, ahdistuksen painaessa paniikintunnetta rintaan. Pelottaa. Ahdistus saattaa tulla päiväsaikaankin. Silloinkin, kun toimitan jotakin sellaista tehtävää, josta nautin. Se on tullut, vaikka meillä on ollut vieraita ja kaikki ovat hymyilleet. Minäkin hymyilin tietysti, mutta sisällä roihusi kammottava kauhu. Mistä se sinne on asettunut? En tiedä. Tiedän vain, että piripinnassa on mittarit. Pidän kynsin hampain kiinni, ettei läiky.

Jäin sairauslomalle eilen. Nukuin kahteen päivällä, vaikkakin välillä heräillen, mutta nukuin kuitenkin. Heräsin rättiväsyneenä. Kuin keskeltä yötä, kesken syvimmän univaiheen. Raahustin kylpyhuoneen kautta keittiöön voimattomilla raajoillani ja mietin olenko kipeä? Vartalo kuin aladoobia, hengitys ihmeellistä huokailua. Nökötin läppärin edessä huomaten, että päivä oli jo kääntynyt illaksi. Pimeys soi korvissa humisten. Laskee tunnelmaa entisestään.

En mennyt tänäänkään harjoitteluun. Vatsan kohdalle on muuttanut omituinen jännitys, joka saattaa yhtäkkiä alkaa sekoittaa vatsaa kesken kaiken - kesken minkä vaan. Olen huolissani itsestäni. Tarkkailen ja kuulostelen jokaisen solun hiljaista ääntä.

Ihminen kestää tietyn ajan. Sitten se - kaikki - vain tulee ulos. Vähän niin kuin kapseloitunut mätä tai vierasesine haavassa. En oikein tiedä miten hoitaisin tämän arjen tästä sujuvaksi. Lenkillä olen ruvennut käymään naapurin kanssa ja se on hyvä. Ulkoilma ja rutiini ja se normaalius. Yritän hoitaa koulunkin, koska vaikka mätä purskahtelee, elämä myös jatkuu. Elämän jatkuminen pakottaa ravistelemaan itsensä liikkeellä, vaikka raahautuen. Se sattuu, mutta se pitää hengissä. Elämää on, kun on toimintaa. Siinä sen vaikeus ja sen kaikki viisaus.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja yrittää levätä.