Minä olen kertakaikkisen väsynyt. Mieli tuntuu raahautuvan mukana ja tekevän tepposia väärissä tilanteissa. Tältäkö tuntuu, kun psyyke ei enää kestä? Hullutko näyttävät tällaisilta? Olen niin solmussa itseni kanssa, että avattava on tai koko vyyhti lähtee purkautumaan kohta valtoimen hallitsemattomasti. Viime yönä heräsin paniikkiin ja en saanut enää unta. Yö vääristyi ympärille kummallisena ja käänsi ajatukset kauhunsekaisiksi. Nukuttava olisi, muuten kierre vinksauttaa minut sekin radaltani. Pelottaa aika tavalla kaikki sisäiset iljettävät möröt, joita pitäisi tässä lähteä kohtaamaan. Paperilla kaikki on selvää, todellisuudessa sen jättää lukematta.

Samanaikaisesti kotona kaikki rauhallista. V tiskaa, imuroi, pesee pyykkiä ja halaa oikealla hetkellä, on empaattinen, rakastava, miehekäs, lempeä ja pitää sylissä hiljaa. Hän sanoo oikeita sanoja tiputellen, mutta ei riehaannu ylenpalttiseen pohdintaan. En kaipaisi edes sitä. Kaipaan, että hän kuulee ja niin hän tekee. Häneen nojaan nyt, vaikka kuvittelin hänen olevan syy nojaamiseen. Joskus epätoivo ja viimeinen piste i:n päälle tekevät ihmisissä ihmeitä. Niin kai. Nyt en jaksa asiaa miettiä sen enempää, nojaan vain olkapäähän tuntien helpotusta. Hän rakastaa minua ja näkee ehkä selvemmin. Henkinen suurennuslasi on ollut hyötykäytössä.

Marraskuu. Tuntuu olevan pimeä tänä vuonna. Joulun odotus näkyy valona, mutta en osaa vielä orientoitua. Pitäisi saada asioita tiettyyn järjestykseen, että voisi alkaa askarrella joulukortteja. Askartelu, ruoanlaittaminen ja siivoaminen kaikkinensa tuntuvat hyviltä juuri nyt. Tavallista tallaamista, joka pitää kierrokset kurissa. Arki on hieno asia.

Kaipa ihminen on vain kokonaisuus, joka ei toimi yhden osan ollessa epäkunnossa. Pakko se on tajuta ja pakko sitä on hoitaa. Sydäntä tarkoitan. Se on rikki.

Purrrrina on poistunut huoneesta lepäämään.