Tässä ole jaksanut blogata. Ei mtn tapahdu oikein. Harjoittelussa alkaa maanantaina viimeinen viikko. Olemme S:n kanssa olleet jo viikon verran sekasortoisessa työhuoneessa lukkiutuneina ja teoriakirjojen ympäröiminä. Sakset ja liima kaivettaneen esiin maanantaina, kun visuaalinen ryhmäprosessimme alkaa kokoontua oikeaan muotoonsa. Kyllä toimintaterapian opiskelu on mukavaa, kun saa kirjallisen sijaan vääntää kuvallisesti samat asiat. Me like.

Olen nukkunut viime aikoina hipun paremmin. Muutamana yönä oikein paljon ja sikeästi. Ei tunnu silti vievän väsymystä kokonaan. Eikä tule viemään. Rankka prosessi on tässä viimeisen kuukauden sisällä käynnistynyt ja luulen sen kestävän aika pitkään. Olen melko tyytyväinen, vaikka holtittomat itkukohtaukset saattavat vaania missä vain. Ihan syyttä saatan itkeä tunnin lohduttomasti. Surua se kai on, joka on majaillut jossakin tuolla pitkään. Pyrkii pihalle ja tulee, kun huvittaa. Kestän sen kyllä. Kestän unettomuudenkin. Ja paniikin. Kunhan vaan sydän tervehtyy.

Parasta lienee se, että leikkasin uuden tukkamallin. Vaalean ja pitkän tilalle loihdittiin punaruskea ja lyhyt a-malli. Pidän kovasti. Enkä ihmettele miksi juuri nyt look muuttui. Se muuttuu aina silloin, kun elämässä on jokin murros. Luodaan nahkaa ikään kuin, miten tylsän keittiöpsykologiselta se kuulostaakin.

Tänään elokuviin pitkästä aikaa ystävän kanssa. Se kiva.

Purrrrina on poistunut huoneesta sateisen lauantaipäivän tunnelmiin.