Enää en tiedä mitä ajatella. Kaksi askelta eteen, kolme taakse. En osaa toimia oikein, en osaa vaikka vittu mitä tekisin. Löydän itseni uudelleen ja uudelleen riittämättömyyden tunteiden keskeltä, soimaamasta itseäni. Tällä hetkellä löisin itseäni lujaa, ellen olisi liian pelkuri siihenkin. Kun yksi asia aukaisee uusia mahdollisuuksia, kun luotan hetken lujaa, että huominen kantaa, saan huomata, että olen lapsenuskoisen heppoinen. Huominen, hatara mitäänsaamaton minuus, ne eivät olekaan. Minä olisin parempi, jos en olisi.

Ei ole kaukaa haettua sanoa, että rikoin olemattomiin jotakin sellaista, jota olen kauhulla vaalinut. Olen pitänyt kiinni eräästä läheisestä ihmisestä mieleni sopukoissa, sydämeni lähellä. Olen kammonnut, enkä ole uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa. Sitten tein sen virheen, että kyseenalaistin. Miksi en kuunnellut itseäni ja selvittänyt tätä itsekseni? Olisin pitänyt suuni kiinni, niin kuin se on pysynyt kiinni jo pitkään. Tein kaiken väärin. Etsimällä ratkaisua löysin syyllisyyden. Loukkasin ihmistä, vaikka yritin jotakin muuta. On sanottu, että olen vaikea, hankala ihminen. Olen todella. Olen vääränlainen, ikävä, typerä idiootti, joka aina lankeaa tismalleen samoihin ansoihin. Tiedän, että olen jälleen säälittävä. SÄÄLITTÄVÄ, hankala, typerä idiootti.

Miksi minä en voi kasvaa eheäksi ja vahvaksi? Kun en kerran voi, tiedän ratkaisun häpeään: minä häviän lopullisesti. En enää kehtaa mitään. Olen niin naurettava ja se on saatettu tietoisuuteeni sillä vimmalla, että minä mieluummin häviän, koska en kestä peilautua muiden katseista. En kestä, kuinka vahvuus ympärilläni on kuin musta aukko, jonne minä astun joka kerta. Sieluni katoaa voimakkaampaan kenttään. Joka ikinen kerta. En kestä enää, minä häviän. Alan olla niin kuin en olisikaan.

Kuolisin, jos uskaltaisin.

Purrrrina on poistunut huoneesta.