Tunnen kuinka itku työntyy kuin aggressiivinen oksennus rinnastani. Se ryöppyää holtittomana, valuu suurina kyynelpisaroina avoimesta kaula-aukostani, rintojeni välistä, imeytyen lopulta vaatteisiin. Istun olohuoneessa, joka on muuttunut huoneeksi. Tavarat, ne menettävät merkityksensä. Suurimman osan ajasta olen, koska en voi ajatella. Hetken ajatus, ja kaikki työntyy ulos minusta. Suren niin paljon, etten voi hengittää. Mietin miten selvisin tänään?

Kuljin Mannerheimintietä, menin eteenpäin kuin ulkoa ohjattuna. Kävelin, kiipesin portaat, avasin luokkahuoneen oven, puhuin, kuuntelin, keräsin tavarani, lähdin kotiin, kävelin bussille, imuroin, söin. Vuokrasin elokuvan, että aika kuluisi pois. Että sitä ei olisi lainkaan. Voisin unohtaa tämän päivän ja herätä huomiseen. Aloittaa kaiken alusta. Mietin miten selviän huomenna?

Sen pienen hetken, kun lakkaan vain olemasta, sen pienen hetken, kun ajatus livahtaa kaiken tekemisenkin läpi, ja en voi hengittää. Kaikki valuu minusta ulos, sydän niin vahva ja kipeä. Kyyneleet, ne ryöppyävät holtittomina. Koko minuus, palasina jossakin. Sydän niin vahva ja kipeä. Kaikki mitä oli, ei ole enää. Tämä suru, se musertaa minut.

Olen menettämässä hänet(kin).