Tiesin sen jo ensimmäisenä syksynä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ulkovalo siivilöityi sälekaihdinviiruiksi yölliselle seinälle. Nousin ex-aviovuoteesta jalkeille. Hän makasi selkä minun puoleen päin, kylmänä ja liikkumattomana, vavahteli hiljaa korahdellen meidät jakavaan uneen. Kävelin varpaisillani hissunkissun, toivoen, että hän huomaisi minut. Istuin kahdeksankymmentäluvun kulmaplyysisohvalle, jonka kankaassa oli länttejä. Sellaisia, joista en välittänyt tietää enempää. Katselin sälekaihdinviiruja ja tunsin, kuinka epäreiluuden kivistävä totuus jyskytti sisälläni. Huomasin sohvan toisessa päädyssä olevan vaatekasani, joka pimeässä näytti vaanivalta eläimeltä.

 

Istuin ja kuuntelin, kuinka raskaaksi hidastunut hengitys muuttui syväksi uneksi. Vilkaisin vaatekasaani, nousin ja kömmin takaisin ex-aviovuoteeseen, vedin ilmaa nenän kautta sisään, miehen tuoksua. Torkahdellen koiranunta läpi aamuun, lähdin töihin ja unohdin.

 

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin. Tiedän sen nyt.

 

Kutsun saaneena tulin,

lähdin kuin varas,

säikähdin viimein.

Kun itseeni tarttuneen,

tajusin varttuneen.

Imin sut kuiviin,

tarttui mun huiviin

tuoksusi.

 

Purrrrina on poistunut huoneesta.