Sosiaalinen kalenterini on puhjennut kukkaan eron jälkeen. Olen osallistunut eriskummallisiin tapahtumiin ja illanistujaisiin hyvillä mielin tavaten uusia ihania, mielenkiintoisia ihmisiä. Ilman epäilyksen häivääkään olen mennyt ennakkoluulottomasti paikalle katsomaan miltä elämä näyttää uusien ihmisten silmin. Samalla olen pitänyt tiivistä yhteyttä vanhoihin ystäviini ja nauttinut vapaudestani mennä ja tulla kuten huvittaa.

Päällimmäinen tunne on edelleen helpottuneen sirkeän onnellinen. Tuntuu, että energia pursuilee kuplien ulos ja minä vain hymyilen. Elämä on ihanaa. Mahdollisuuksia täynnä oleva maailma ilman sitoumuksia. Uuden kodin löydyttyä on tunne vain voimistunut. Välillä hyvää tulee niin paljon, että on kummallista olla minä. Skitsofreenisella tavalla tuntuu, että eläisin toisinaan kuin unessa, jonkun muun elämää. En ole tottunut olemaan onnellinen. Ehkä suuret muutokset - vaikkakin positiiviset sellaiset - kuitenkin ottavat oman veronsa ja kestää, että osaa nahoittua omaan itseensä.

Unissani itken eroa. Näen välähdyksiä menneestä, keskustelen V:n kanssa ja herään välillä omaan itkuuni. Joskus nukahdan siihen. Vaikka olen onnellinen, vaikka tiedän, että menen oikeaan suuntaan, vaikka päämäärääni on niin minua itseäni, vanhasta luopuminen ja menneisyyteen katsominen kirvoittaa itkua. Jokin ihmeellinen säälinsekainen haikeus valtaa minut aika-ajoin ja kaipaan V:n tuudittavaa syliä. Ihan kuin olisin lapsi, jonka täytyy aina välillä palata vanhempansa hellään syliin, että voi taas jatkaa tutkimusmatkailua. Ehkä ontuva kielikuva, mutta ehkä saat kiinni siitä mitä tarkoitan. Uusi houkuttaa, mutta se myös jännittää.

Haikeus, surun häivähdys, jännitys, ne ovat terveitä ja tervetulleita tunteita. Pettymys ja kaikki vääryys, joita olen kokenut viimeisien vuosien aikana, nousevat pintaan aaltoina ja saavat minut tuntemaan oman sisimpäni uuden puhtaan pinnan raakileena. Annan kaiken olla, annan kaiken tulla juuri näin. Tähän suruun liittyy jotakin hyvin uutta tunnelmaa. Ehkä se on hyväksyntää, ehkä se on sitä itsen kuuntelemista, mutta en juokse surua pakoon.

Niinä hetkinä, kun suru nostaa hauraan sievän päänsä minussa, katselen sitä ja itken sen kanssa. Niin monta askelta elämäni polulla, niin monta askelta haparoiden, niin monta askelta harhaan. Paradoksaalista, mutta suren menetettyä kipeää minuuttani. Sen sisältä on kuoriutunut uusi eheämpi minuus, joka hellii aiempaa kipeää minuuttani ja luopuu siitä pala kerrallaan. On vapauttavaa tervehtyä, mutta siihen liittyy yllättävää surutyötä. Suurin osa, mihin ennen luotin itsessäni, on kasvanut ulos itsestään. Nyt hyvästelen kipeät muistot, jotta voin mennä eteenpäin. Terveempänä.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja lähtee ystävän tupaantuliaisiin. Sitä ennen suihkuun pesemään hiusväri viemäriin.