Just sain tietää tekstiviestitse, että en saa asuntoa ennen 1.6.2008. Tai siis se on aikaisin mahdollinen asunnonsaantiaika (huh mikä sana). Niin, no mitäs siitä, sanot. No sellaista siitä, että olen virallisesti 15.5.2008 eteenpäin asunnoton. Kelaa, asunnoton! V muuttaa uuteen (yhdessä katsomaamme) huippuhienoon asuntoonsa tuolloin ja minä muutan... niin minne? Se on kato elämä tällaista. Ainakin kaksi viikkoa menee reppustellessa. Kamat pitäisi tunkea jonnekin kanssa, ehkä äidille? Kissoja en saa minnekään, koska äidin mies on allerginen kissapölylle (ja äiti on allerginen kissa-ajatukselle). Taidan olla varsinainen hyväntahdonlähettiläs ja yritän suostutella V:n ottamaan katit kahdeksi viikoksi hoitoonsa. Hah. Katotaan.

Ei haittaa. Käsittämätöntä, mutta ei haittaa. Ei tähän vielä kuole. Kaksi viikkoa nyt menee vaikka päällään seisten. Sinä aikana pommitan (puheluillani) joka asunnonvälitysluukun tuusan nuuskaksi, niin johan tarjoavat asunnon pikimmiten. En ymmärrä miksi en tavalliseen tapaani panikoi itseäni migreeni- ja vatsakipupotilaaksi. Sen sijaan suunnittelen mukavaa illanviettoa ystävän kanssa tälle ja huomiselle illalle. En jaksa murehtia. En vain jaksa. Mitä se auttaa? Ei tässä olla laakereilla levätty, eikä todellakaan lepäillä, niin miksi ahdistua suuresti? Kyllä kaikki järjestyy, ajallaan. Kaikki tarvittava on todellakin tehty.

Olen hiton ylpeä, kun olen näin reipas. En hötkyile, selvittelen tässä mahdollisuuksiani pikku hiljaa. On niin suuri sisäisen hallinnan, luottamisen, tila, että ei rupea puntti tutisemaan. Vaikka ehkä vähän pitäisi. Olen työharjoittelussakin työskennellyt kuin pieni eläin: ruokatauon verran hengähtämistä ja muuten sata lasissa. Olen tehnyt ehkä henkilökohtaisen ennätyksen koulutehtävien tekemisen suhteen. Kirjoitan jo nyt suurta prosessikuvausta, vaikka se pitää palauttaa vasta toukokuun loppupuolella. Pääsenpäs siitäkin nyt, kun on vielä läppäri ja mahdollisuus tehdä koulutöitä. Toukokuun loppupuoli kun saattanee olla hieman haastavaa aikaa ihan niinensä. Muutenkin systemaattisuus ja kova työnteko on ohjannut koko harjoittelun ensimmäistä viikkoa. En varmaan ole koskaan ollut näin tarkka. Ihan käsittämätöntä, että juuri nyt, kun voisi olla tasan päinvastoin. Ei, minä tunnun jaksavan. Se helpottaa oudolla tavalla.

Kaikki kanssalukijat nyt peukku pystyyn, että asunto (se unelmien) tipahtaa taivaasta mahdollisimman nopeasti! Jos oikein moni toivoo, ehkä se auttaa?

Purrrrina on poistunut huoneesta toivottaen viikonloppuja!