Tsirp tsirp. Istuin sunnuntaina junassa. Olin matkalla tapaamaan rakasta ystävääni, jonka kanssa oli suunnitteilla mennä kirpputorille (josta löytyi sittemmin hyvällä menestyksellä hame, neuleliivi, nahkakäsilaukku ja huivi, yhteensä 9e!). Edessäni istui jumalaisen komea nuori mies. Katselin sumeilemattoman suoraan hänen sulojaan ja mietin mielessäni, että maailma aukeaa. Juuri kun pääsin tolkuttamasta tuossa taannoin Minhille, että MINÄHÄN en kaipaa MITÄÄN ihastumista tähän sotkuun. Minh katsoi minua hieman altakulmain ja vakuutti, että niin tulee käymään. Äänessä kokemuksen syvä rintasointi. Ehhehheh. Niin, nyt alkaa sitten menohame vipattaa.

Ensi viikonlopulle on sovittuna bibbalointia, hyvää aamupalasettiä, kokkareita ja loistavaa seuraa. Lähden oma-ehtoiseen evakkoon aiemmin mainitsemalleni rakkaalle ystävälleni koko viikonlopuksi, koska Poika on tulossa TAAS meille ja minä en kestä. Että sitä ihminen tosiaan voi vuosikaudet selitellä tykkäävänsä jostakusta, kunnes sitten tajuaa, että ei, kyllä tunne on puhdasta vitutuksen sekaista inhoa. Kamala kakara. Tsorget vaan. Omahyväisempää aurinkokuningasta saa rauhassa etsiskellä. Et tule löytämään.

Itse asiassa, tänään tullessani kotiin lenkiltä Lenkkikaverin kanssa, huomasin kyrpiintymiskäyräni huutavan punaista pelkästä Pojan fillarin havaitsemisesta ulko-oven läheisyydestä. Voi saatana. Vaikea on hymyillä maireasti, kun ei oikeastaan enää ole muuta velvollisuutta, kuin hyvät käytöstavat. Tähän asti se on riittänyt kyllä. Katselin ulkotakkiani kaappiin laitellessani V:n puuhia ja mietin syvään huokaisten, että mitä minun päässäni on oikein mahtanut viimeiset vuodet liikkua. En taida totuuden nimissä juurikaan pitää kummastakaan aurinkokuninkaasta, en nuoresta enkä liioin vanhasta. Kun saa eropäätöksen myötä hieman etäisyyttä asioihin, huomaa monta mielenkiintoisen raivostuttavaa seikkaa toise(i)ssa. Suuri Totuus valkenee päivä päivältä vaan selkeämmin. Herran tähden, ei ole syytä kamalasti pillittää.

Saisinpa nyt pian sen asunnon! Kaipaan omaa turvasatamaa! Haluan pois heidän huonosta vaikutuspiiristään! Kamala sanoa, vaikka kuinka välillä "odotan", että romahdus (ikäväitkusuru) vielä tulee, en jaksa uskoa siihen. En jaksa uskoa, koska olen koko ajan rehellisesti käsitellyt tunteitani, niin ikävää kuin suruakin niiden ilmaantuessa pinnalle, mutta jotenkin olen tainnut itkeä tätä jo niin kauan ennen. Tämä tuntuu nyt niin selkeältä. Olen menossa kohden jotakin niin hyvää, tervettä, ja tämä (ero) on vain yksi askel polulla parempaan. Iso askel, myönnettäköön, mutta silti vain askel. Näen elämäni suurempana kokonaisuutena, jossa määräävänä tekijänä olen minä itse. Menneeseen ei voi enää vaikuttaa, mutta tulevaan voi. Siksi kaikki tämä tuntuu niin kirkkaalta. Teen oikein! Ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän minne olen menossa. Tsirp Tsirp! Ja jos sitten joskus vielä itkettää, ei se midis, koska enhän ole tehty sokerista.

edit. 17.4.2008:

Uusi sivupohja juhlistaa uusia päämääriä elämässä. Enää ei tarvitse istua pimeässä, yksin. Kohti valoa, kaikin tavoin.

Purrrrina on poistunut huoneesta intoilemaan.