Kuva tietokoneeni ruudulla. Hyvä kuva, taitava tasapaino hivelee esteetikon silmiäni, asettuu verkkokalvoilleni muistutuksena toisen todellisuuden olemassaolosta. Sänki on huolettoman pitkä, katseessa laiska mielenkiinto, vartalo nojautuu taakse vihjatakseen olemuksessa olevaa lähdön tunnelmaa. Siinä hän on, yhtäkkiä, silmieni edessä juuri niin kuin monta kertaa aiemminkin. Monina kertoina, jolloin en nähnyt häntä näin. Tunnen kuinka rintani syvyyksistä leviää kipu kuin veden pinnan rikkovat ympyrän muotoiset laineet.

Huolellisesti pedattu arkipäivä muuttuu iskusta laahaavaksi.

Sinä satutit minua niin.

Jäljellä kipu, joka piirtää pelon ääriviivat askeliini.

Sinä murskasit minut.

Minä rakastin sinua niin. Jäljellä pelko, laahaava arkipäivä.

Itketkö sinä koskaan minun vuokseni?

Purrrrina on poistunut huoneesta.