Olen aika tyytyväinen. Tässä koneen äärellä hykertelen hyrhyr. Mietin, että kirjoitanko tästä vai en. Olen miettinyt kuukauden. Olen kirjoittanut kaikenlaista sivuavaa, kieltänyt monta kertaa, muttamutta. Elonmerkkejä vartalosta: rinnan kohdalla syke tuntuvana, vatsan kohdalla ikään kuin jännitys, kiepunta. Olen saanut viikon sisällä niin paljon uutta. Lämpimät kädet kietoutuneina ympärilleni, huulet niskassa, jalkani hänen sylissään, suudelma, joka ei lopu, kauniita sanoja sadoittain, pieniä huomaavaisuuden eleitä. Jokin on syventymässä ystävyydesta joksikin muuksi; määrittelemättömäksi kauneudeksi.

Minulle tarjotaan luottamusta ja kumppanuutta. Tohdi vielä täysin hyväksyä pureksimatta. Pelottaa, ahdistaa ja käperrytyttää liian useasti vielä. Onneksi minulla, meillä, on kaikki aika maailmassa. Tästä ei tarvitse tulla mitään. Ensimmäistä kertaa, minun ei tarvitse. Jos tulee, se on ylimääräistä plussaa. Saan rauhassa varmistua, kukaan ei hengitä niskaan, riiputa langan päässä. Minun annetaan olla minä samalla, kun haavojeni päälle kaadetaan litroittain balsamia.

Taidan tarvita tätä juuri nyt.

Purrrrina on poistunut huoneesta hymyilemään salaa.