Sitä sitten taas tuli perjantaina todettua enemmän kuin hyvin se fakta, että elämäänsä on jokseenkin turha suunnitella etukäteen. Olin jo viikolla sopinut meneväni tapaamaan erästä ystävääni, johon olen tutustunut aikoinani keskustelupalstalla. Tunnen hänet kovin läheiseksi itselleni, vaikka emme ole koskaan nähneet kasvotusten ja ikäeroakin on kertynyt vajaat 20 vuotta. Puhelimessa olemme toki pälättäneet lukuisia tunteja ja messenger on ollut kovassa käytössä. Mahtava tyyppi kerrassaan tämä P! Jotenkin niin ihanasti aikuistunut. Ei sillä kammottavalla katkeroittavalla tavalla, jossa vanhempi alkaa ylimielisesti vertaamaan väsyneen kyynisesti itseään nuorempiinsa joka käänteessä, jossa vain mahdollisuus ilmenee. Hänessä on säilynyt elämä, kiihkeys, tunteet, intohimo, uteliaisuus ja rinnalle on kasvanut viehättävästi viisaus ja elämäntaito. Niin minäkin haluan vanhentua.

P asuu kovin kaukana minusta ja matkaa olisi kertynyt nopeallakin junalla viisi tuntia. Olo oli perjantaiaamuna flunssainen ja kärvistelin töissä pohtien kuumeisesti mitä tehdä tulevalle livereissulle. Harmitti etukäteen koko peruminen, mutta samalla olo pakotti minua harkitsemaan tarkoin lähdön järkevyyttä: viiden tunnin matkan päässä kotoa ja kuumeessa, noup, ei houkuttele. Samanaikaisesti podin vanhaa vaivaa. Minun on vaikea pitää kiinni sovitusta. Kamala tähän se kirjoittaa, mutta tottahan se on. Aina kun sovin jonkun menon etukäteen, tulee minulle suorastaan pakonomainen tarve perua koko juttu. Koko peruminen liittyy kaiketi riippumattomuuteen. Etukäteen suunniteltu on jo etukäteen ahdisteleva. Oli kyse sitten mistä hyvänsä. Jos olemme V:n kanssa sopineet menevämme ystäviemme kanssa mökille, minua aivan varmasti harmittaa se, ettemme voi viettää kahdestaan laatuaikaa (mikä tarkoittaa useimmiten sitä, että ostamme säkillisen karkkia, löhöämme töllön ääressä ja paisumme löysyyteen...hmm...laadusta puheen ollen...). No näitä esimerkkejä olisi lukuisasti. Mutta miksi sopiminen ahdistaa? Joskus minusta vain tuntuu, että jään paitsi jostakin, jos nyt lähden. Paitsi mistä? Vaikka pyörittelisin asiaa mielessäni kuinka, en saa vastausta kysymykseen. Silti sopiminen liian usein johtaa perumiseen. Epäluotettava ystävä. Hmm. Se peruminen taitaa olla se syy, jonka vuoksi jään paitsi. Tiedä häntä.

Uskon koko flunssan tunteenikin tulleen siitä syystä, että saan itselleni pätevän syyn perua. Eihän ystävälle voi mitenkään sanoa, että "mulla nyt vaan sattuu oleen sellainen perumissyndrooma". Kroppani on siis mukana tässä kammottavassa salaliitossa sopimista vastaan. Milloin mikäkin kolotus antaa hyvän excusen milloin mistäkin.

Kummasti flunssan tunne katosi töiden jälkeen otettujen pikkuisten torkkujen jälkeen. Kämppis huudahti ovenraosta, että lähtisinkö hänen ja hänen Rakastajansa kanssa Keravalle olutfestareille parille. No minähän pomppasin tikkana ylös, suin itseni "suurin piirtein"- kuntoon ja pian huomasin olevani jo auton kyydissä matkalla kohti huurteista tuoppia. Jehna. Se sitten siitä kröhästä ja "tiekkö, sellainen karhea tunne kurkussa"-selityksistä. V:lle soitto, että viettää vaan tänään aikaa kahden poikansa kanssa. Ihan hyvää tekee heillekin.

Olutfestareilla oli kunnon pikkukaupunkimeno. Pöydät täynnä toinen toisiaan punakampia mahakkaita ukkoja jo valmiiksi parin kolmen päivän putken jälkeisissä höyryissä. Lavalla heiluneet Martti Servo ja Napander olivat vielä aika rautaa muutaman sidukan jälkeen, mutta Frederikin astuessa lauteille oli vaan pakko todeta, että 12 erkkiä tästä lystistä oli kuitenkin ehkä liikaa. Ja suoraan sanoen minua ahdisti  koko ajan muutenkin. En päässyt eroon paljastumisen tunteesta, vaikka se ei suoranaisesti koskenut minua, vaan enneminkin Kämppistä ja Rakastajaa. Kyselinkin typeränä Rakastajalta, että tietääkö vaimosi. Kaiken päälle huomasin enemmän kuin kerran juttelevani Kämppikselle muina naisina siitä, kuinka V ei koskaan ole pettänyt ja ei tule kyllä pettämäänkään. Ettei hän vain ole sellainen mies. Kämppiksen ja Rakastajan lievästi sanoen nolostuneet ilmeet viimein sulkivat suuni. Ei minun ollut tarkoitus aiheesta jauhaa, mutta sitä mitä pitäisi välttää, on kaikkein vaikeimmin vältettävissä. Vähän niin kuin tilanteet, joissa ei missään tapauksessa saa nauraa, naurattavat takuuvarmasti. Viimeisintään siinä vaiheessa, kun pöytäseurueeseen liittyi Rakastajan kaveri naisystävineen, aloin miettiä, että miten tässä nyt kuuluisi olla. Kämppis piti Rakastajaa urhean omistavasti kädestä kiinni. Naaman ilme oli vain hieman liian tiedostava antaakseen ympäristöön haetun rennon vaikutelman. Ikään kuin Kämppis olisi halunnut sanoa kaikille, että kiellettyä ehkä, mutta aitoa tunnetta silti, siksi en välitä. Öyh. Tämän kummallisen seurueen kesken ääneen puhutun yllä roikkui ilmassa kaikien näkyvillä räikeänä kiusallinen Totuus. Suljin koko näytelmän pois mielestäni oman henkisen tasapainoni takia. Pettäminen on minusta ainoastaan selkärangatonta touhua, oli puitteet, syyt ja tunteet mitkä hyvänsä. Siitä ehkä joskus myöhemmin lisää. Reetun karjahdellessa väsyneesti mikkiin olimme jo matkalla autolle ja Tuusulan Taiteiden Yöhön.

Eksyimme pienen kiertelyn jälkeen Halosenniemeen sopraano Laura Pyrrön keikalle. Vanhan hirsitalon vähintäänkin historian siipiä havisevassa tunnelmassa sopraanon tulkinnat nostivat ihoni hahtuvat kanalihalle. Jos joskus on tullut ristiriitainen olo, niin tuolloin. Martin ja Frederikin junttipoppis versus Laura Pyrrö ja Sibelius. Kröhöm. En mene tulkitsemaan kumpi oli parempaa jytää, antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, mutta sen voinen sanoa, että eroa oli kyllä kuin yöllä ja päivällä.

Kototyyny odotti siinä yhden maissa. Vieressä roikkui Taiteiden yössä pääsylipuksi jaettu kirkkaanvihreä muovinen naamio ja kädessä jo ihokarvoihin levinneenä musteleima, jossa luki "Lahden yöt 11.8.2006". Lahti kaiketi vielä on Keravan kanssa eri cityä, mutta päivämäärä täsmäsi. Psykedeelistä kaiken kaikkiaan.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.