Silloin, kun on asioiden välissä, ei ole oikein missään. Vai onko se välitila jonkinlainen paikka, jossa oleminen voisi olla ajatuksilta vapaata ja keveätä? Voiko ihminen vain odottaa pohtimatta? Olen aina ihastellut ja vihastellut ihmisiä, jotka ottavat asiat rauhallisesti. Eivät pidä mölyä itsestään eivätkä huutele omia ongelmiaan ympäristöön. He ovat ihmisiä, jotka eivät aloita keskusteluja, vaan odottavat toisten tekevän sen. He ovat selkeästi kuuntelijoita ja ymmärtäjiä. Joskus tuntuu, että heillä ei niinkään ole niitä ongelmia. Elämä ei heidän kohdallaan kiemurtele kovin mutkikkaita polkuja pitkin. Tosin se voi vain näyttää siltä. Ehkä he vain, kuten jo sanoin, ottavat asiat rauhallisemmin. Katsovat maailmaa sellaisesta näkövinkkelistä, että kyllä kaikki selviää ja mitä tästä nyt messua pitämään. He varmasti osaavat olla välitilassakin vapaina ja keveinä.

Itse kuulun selkeästi siihen ihmisryhmään, joka puhuu enemmän kuin laki sallii ja ei välttämättä aina sinisilmäisyydeltään tajua mitä kannattaa missäkin seurassa itsestään paljastaa. No, täytyy kyllä sanoa, että iän myötä sitä on tullut varovaisemmaksi, mutta toisinaan vieläkin huomaan puhuvani ohi suuni. Inhoan kiusallisia hiljaisuuksia ja siksi monesti lörpötän kaikenlaista. Joskus minusta tuntuu, että keskustelua on pidettävä yllä ja vastuu jotenkin maagisesti on minulla. Maanantaina luennolla päätin ryhmätyössä olla aloittamatta keskustelua ja yllätyin kuinka kauan ihmiset istuivat itsepintaisesti hiljaa. Huomaamattani olin pian jo äänessä ja johdin keskustelua. Tai ei se mikään keskustelu varsinaisesti ollut, kun puolet kuuden hengen porukasta eivät edes avanneet suutaan. Eivätkö jotkut ihmiset koe keskustelussa mukana olemista eräänlaiseksi vastuuksi? Että sitä voi vain jättää pohtimisen muille? Itse voi vain passiivisesti seurata vierestä, kun muut toimivat, puhuvat, menevät ja tekevät.

Jotkut ihmiset pitävät elämän negatiivisen puolen visusti omana tietonaan. Ikäänkuin rakentavat "kulissin", jonka läpi on mahdoton päästä. Näiltä ihmisiltä kun kysyy, että no mitä sinun elämääsi kuuluu, he vastaavat yleensä, että ihan hyvää ja jäävät sen jälkeen odottamaan sinun puheenvuoroasi. Eivät kuitenkaan kiusallisella vaan kohteliaalla tavalla. Yleensä nämä ihmiset ovatkin hyväksyttävällä tavalla sosiaalisia, mutta taitavasti pitävät kaikki henkilökohtaiset asiat piilossa. Joskus tekisi mieli itsekin vastata, että ihan hyvää, mitäs tässä, töitä ja sensemmoista.  Aina päädyn kuitenkin pälpättämään. Nämä hiljaiset mutta sosiaaliset tyypit näyttäytyvät minulle ihmeellisen ärsyttävän kadehdittavassa valossa. Miten he tekevät sen? Ovat hurmaavia, mutta eivät vie koko tilaa. Puhuvat, mutta sopivasti. Eivät kuiskaa, mutta eivät kailotakaan.

Minusta tuntuu, että omassa elämässäni minulla on koko ajan ollut menossa jokin vaihe. Joku kesken ja jokin kriisi jonkun suhteen päällä. Aina pohdittavaa ja mietittävää. Aina joko menossa välitilaan, välitilassa tai ehkä pääsemässä vihdoin pois välitilasta. Asiat eivät tunnu rauhoittuvan sitten millään. Ehkä elämänvalintani jotenkin ovat sellaisia, että ne aiheuttavat sotkua ja vauhtia, toisaalta muilla ihmisillä ja ympäristölläkin on ollut tekemistä asioiden kanssa. Toivottavasti ainakin.

Olen jo pitkään halunnut elämääni tiettyä tasapaksuutta ja rutiinia. Ettei koko ajan kotiosoite vaihtuisi, että saisi valmistuttua, että tietäisi varmasti, että tuo toinen nyt haluaa minun kanssani olla ja sitoutuu tähän, että kaikki maailman asiat eivät heiluisi ja kieppuisi ympärillä villisti. Joskus olen tämän kiepunnan keskiössä ymmälläni kuinka elämäni voikaan olla näin vauhdikas käänteiltään. Tätä kiepuntaa olen hillinnyt viime aikoina tietoisilla pitkän tähtäimen valinnoillani. Olen aloittanut liikunnan harrastamisen ja terveellisemmät elämäntavat. Olen hoitanut kouluasiani kuntoon ja pitänyt huolta ystävistäni. Olen suunnitellut talouttani jo kolmen kuukauden päähän. Sen pidemmälle se on hieman mahdotonta muuttuvien työtilanteiden vuoksi. Olen antanut itselleni aikaa miettiä. Pyrin olemaan välillä hiljaa jatkuvan äänessäolon sijaan. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuntuu kyllä hyviltä nuo valintani.

Elämä ei kuitenkaan voi koskaan olla varmaa, eikä todellista varmuutta ole olemassakaan. Se on fakta, joka elämässä täytyy vain hyväksyä. Ihminen kuitenkin on rutiiniensa orja ja siksi tietynlainen itsestäänselvyys ei minusta olekaan aina huono asia.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.