189387.jpg

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kuuntelin, kun V ja Poika vetivät autuaasti sikeitä. Itse makasin silmät suurina peiton alla saamatta unta. Tunsin kuinka energia virtasi pitkin suonia tykyttäen jokaisen hermosolun pysymään valvetilassa. Vartalo yritti ilmeisesti tunnustella uutta tilaansa ja ei osannut sanoa ei joka paikasta pursuavalle aktiiviselle ryöpylle.

Tuki- ja liikuntaelimistöni on viime aikoina saanut liikehtiä latinotanssin tahtiin, hypähdellyt jumppatunnilla ja uinut kilometrin Pirkkolan uima-hallin altaassa. Vatsaani en ole laittanut murustakaan sokeria sisältäviä herkkuja, mutta sen sijaan olen kyllästänyt aineenvaihduntani ColonTonic-Elimistönpuhdistajalla. Virtsarakko huutaa hoosiannaa ja suolisto yrittää opetella uutta jouheampaa tapaa työntää ravintoa eteenpäin. Kaiken tämän seurauksena yön pimeydessä näkyi kaksi tiuhaan tahtiin räpyttelevää silmämunaa. Mitä tehdä uudella energiamäärällä, joka vapautuu nyt käyttöä varten?

Muistuu mieleen aika noin kymmenen vuotta sitten, kun aloitin aktiivisen urheilun ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla. Lapsena käytyjä jumppatunteja ynnä muita sellaisia ei lasketa tähän nyt. Joka tapauksessa kymmenen vuotta sitten muistan kevenneen oloni ja kiihtyneen aineenvaihduntani vapauttavan kroppaan käsittämättömän määrän energiaa. Sitä jaksoi mitä vaan.

Vilpittömällä nuoren tytön mielellä alunperin ihan syystä aloitettu kuntoilu ja painonpudotus kuitenkin lähtivät ikävä kyllä käsistä. Pian huomasin urheilun muuttuneen ahdistavaksi pakoksi. Muistan kerran pyöräilleeni uimahallista aivan uuvuksissa kotiin. Pelkäsin pyörtyväni tien varteen ja sydämeni pysähtyvän siihen paikkaan. En ollut syönyt kuin lautasellisen muroja sinä päivänä ja rankka treeni kostautui pelottavalla tavalla.

Yläasteen yhdeksännen luokan painokäyräni teki jyrkän käännöksen suoraan alaspäin. Valheet ja vilpittömät kasvot vakuuttivat terveydenhoitajan helposti. Opintojenohjaajakin veti minut välitunnilla vakavan näköisenä sivuun ja kysyi onko minulla syömishäiriö, kun olen pelkkää luuta ja nahkaa. Tietenkin kielsin. Se riitti opintojenohjaajalle. Minusta tuntuu, että sitä vastausta hän toivoikin, ettei olisi tarvinnut ryhtyä toimenpiteisiin. Opintojenohjaaja kun oli reippaasti yli keski-ikäinen hiirulaistyyppinen nainen, joka oli koko yläasteen oppilaskunnan pilkan ja naurun kohde. Oli myöskin yleisessä tiedossa, että ATK:n/matematiikan miesopettaja viihtyi viikonloppuisin opon kanssa tuopin ääressä.

Luokanvalvoja, jota kutsuimme leikkisästi hänen huomattavan ylipainonsa takia Rantapalloksi, huudahti kesken luokkatunnin, että minulle pitäisi kaataa suoraan suuhun kalanmaksaöljyä, kun olen muuttunut vain varjoksi entisestä olemuksestani. Minä yritin painua pieneksi pulpetissani ja en osannut kommentoida tuohon mitään. Anorektisessa mielessäni olin kuitenkin salaa tyytyväinen. Olin kuin varjo! Melkein näkymätön siis. Ja mitä valittamista luokanvalvojalla olisi oikeasti yli ysin keskiarvon omaavalle tytölle?

Olen monesti tajunnut, että olisin voinut vajota helposti todella syvään kierteeseen. Jouduin yhdeksännen  luokan jälkeen lähtemään kesätöihin toiselle paikkakunnalla mummolaan. Äiti lähetti minut sinne kai ratkaistakseen kinkkisen tilanteen jollakin tapaa. Mummolassa vietetty kesä katkaisi syömättämyyskierteen ja laukaisi ahmimisen. Lihosin parin kuukauden aikan seitsemän kiloa. Tunsin itseni yököttäväksi läskipalloksi, joka on kamalalla tavalla epäonnistunut missiossaan.

Terveen näköinen vartalo kuitenkin riitti kaikille muille. Nuoren tytön sairastunut mieli ei kuitenkaan parantunut sillä, että painokäyrä normalisoitui.

Vuosia elin huonon omatunnon ja jonkin asteisen lamaantumisen tilassa. Liikuntaharrastukset jäivät ja tilalle astuivat seurustelu, lukio ja kaverit. Sisällä tunsin tyytymättömyyttä kaikkea kohtaan. Kirjoitin ylioppilaaksi suhteellisen hyvin arvosanoin, vaikka vietin aikaani enemmän kaikkialla muualla kuin koulunpenkillä. Entinen suorittaminen ja säännöstelty elämä vaihtui ikäänkuin toiseen ääripäähänsä.

Tietynlainen energiattomuus ja saamattomuus vaivasivat minua pitkälle nuoreen aikuisikään. Toki olen aina hoitanut työni ja kotini, mutta tuo energiattomuus osui juuri harrastus-itsensä kehittäminen-uuden oppiminen-sektorille minuudessa. Rutiini pyöritti arkea, mutta kaikki uusi, mitä aloitin, jäi kesken. Uskon, että seilasin vuosia anoreksiaan sairastumisen jälkimainingeissa. Kuona-aineet jäivät lihasten sijaan mielen ja sydämen sopukoihin myrkyttämään. Siitä toipuminen vei salakavalasti pitempään kuin kuvittelinkaan. Sen olen ymmärtänyt vasta nyt - jälkeenpäin.

Minun henkiin herännyt vartalo, mieli ja sielu juhlivat uutta olotilaansa. Tuntuu hyvältä tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia ja myös saattaa niitä päätökseen. Tuntui hyvältä valvoa yötä, vaikka muut nukkuivat. Ymmärsin ensimmäistä kertaa vuosiin, että kuinka paljon valjastamatonta voimaa ihmisessä voi asuakaan - ja kuinka hienolta tuntuu, kun tunnet voiman vapautuvan!

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.