Kiivaasti odotettu loma sitten koitti vihdoin ja viimein. Helsinki-Vantaan lentoasemalla oli jokseenkin virittyneitä matkaan lähtijöitä neljä kappaletta maaliskuun ensimmäisenä päivänä.

Saavuimme Intian Goaan aikaisin perjantaiaamuna. Aurinko värjäsi taivasta vaaleammaksi, kun me selvisimme supertarkoista passintarkastuksista läpi ja ulos lentokenttärakennuksesta. Ulos mentäessä yksi virkapukuinen poliisimies ehdotti V:lle, että josko hän olisi käväissyt pikaisesti ostamassa TaxFreestä hänelle halpaa alkoholia. V kieltäytyi kohteliaan hämmentyneesti ehdotuksesta. Astellessamme ulos, ilman täytti makea ganjan pölly. Kello ei ollut vielä seitsemää, mutta kojussa olevalla myyjällä oli jo mansikkasilmät.

Bussimatka hotellille mykisti jokaisen turistin suut. Maisemat vaihtuivat kiivaasti liikennöidyn tien ympärillä viidakkotyylistä roskakasojen kautta hulppeisiin pytinkeihin ja sitä kautta telttakyliin. Kuski ajoi kuin viimeistä päivää. Vilkku on nimittäin Intiassa tuntematon käsite. Sen tilalla käytetään hyvin ahkerasti räikkää, jonka sointi vinkui korvissa vielä hotellin aamupalapöydässäkin. Huoneet eivät olleet vielä valmiina, joten "nautimme" aamupalan antimista. Siskoni mies J sai mehunsa jo valmiiksi huulipunalla reunustetusta lasista. Eksotiikka oli selättänyt väsyneet matkailijat.

   

Intia on vastakkainasettelujen maa: pyhä lehmä vetelee pötsiinsä jätöksiä. Vieressä oleva talo edustaa Goan kaunista arkkitehtuuria.

Poistuessamme hotellihuoneiden luovutushässäköiden jälkeen rannan suuntaan, me törmäsimme toiseen Goan merkittävään piirteeseen: myyjiin. Jokainen myy jotakin ja koko ajan. "Only 100 rupies! Good quality! My friend! Come look!" Vikkelät intialaiskädet ohjasivat tottumattomat kojujen uumeniin ihmettelemään. Sama härdelli jatkui myös rannalla. Valkoiset nahkamme paljastivat uudet matkalaiset ja emme saaneet hetken rauhaa kaupustelijoilta. Milloin jalkahieronta, milloin aidot hopeakorut olivat kaupan. Opimme nopeasti, että pelkkä ystävällinen, mutta napakka "No thanks!" riittää. Aluksi juutuimme kuitenkin juttelemaan puheliaiden kaupustelijoiden kanssa niitä näitä, kunnes saimme karvaasti kokea, että se houkutteli paikalle yhä lisää myyjiä, joiden tuotteet olivat naapurikaupustelijan vastaavia  parempia. Auringonotto oli aikamoista hässäkkää siis.

Näkymä hotellin viereisiin myyntikojuihin.

Alkushokista selviydyttyämme aloimme nauttimaan mahtavan kuumasta ilmastosta. Varjossa oli joka päivä yli 30 astetta ja taivas ei tuntenut käsitettä pilvet. Merivesi oli linnunmaitoa, jossa saattoi lillua vaikka kuinka ja kauan. Miehenkorkuiset aallot nappasivat siskoni I:n ja minun bikinit välillä matkaansa, kun pyörimme aallon hurjassa virrassa rantahietikolla. No worries, no hurries! Paikalliset toistelivat loistavien valkoisten hymyjen saattelemina mantraansa ja sen syy ei jäänyt epäselväksi: kuuma ja leppeä ilmasto saa vakavikonkin hymyämään. Goassa ei tarvitse surra turhaan.

Ruoka oli tietenkin aivan mahtavan hyvää. En keksi riittävästi superlatiiveja kertomaan toinen toistaan maukkaammista ruoka-annoksista, jotka kaiken päälle olivat puoli-ilmaisia. Neljän hengen seurue söi alkupalat, pääruoat lisuikkeineen ja naanleipineen, jälkiruokineen, drinkkeineen ja muine juomineen noin 40 eurolla. Kympillä ei paljon Stadin ravintoloissa mahaansa täytä, mutta Goassa maha oli sillä hinnalla repeämispisteessä.

Ruokaan liittyi kyllä negatiivisiakin piirteitä. Hygieniatasosta ei juurikaan voine puhua, koska sellaista ei oikeastaan ollut. Joka haarukallinen saattoi olla se kohtalokas haarukallinen, joten huolellisen käsidesin käytön siivittäminä päätimme olla välittämättä vatsatautihysteriasta ja söimme kaikenlaista hyvällä ruokahalulla. Vatsatauti tulee melko varmuudella jolle kulle kuitenkin ja niinhän se sitten tulikin. Allekirjoittanut makasi maanantaina järkyttävän ripulin ja oksennustaudin kourissa vaatimattomassa hotellihuoneessamme yli 38 asteen kuumeessa. Vessassa sai juosta vähän väliä töräyttämässä lähinnä kamalan hajuista nestettä pöntön täydeltä. Oksukin siinä samassa myös iloisen reippaasti lenteli. Intialainen lekurisetä käväisi pariinkin otteeseen piikittämässä ameeba-antibiootti-lääkettä hanuriin. Sain lääkkeitä myös suun kautta otettavaksi. Dr Kamat selitti tohkeissaan india-aksentilla: "This is for ripuli and this is for oksennus." Tohtorilla oli näet historiaa herkkävatsaisten suomalaisten hoidon suhteen. Onneksi tauti meni ohi päivässä ja jo tiistaina Purrrrina makasi aurinkotuolissa rannalla. Tosin varjossa, koska nestehukka oli aikamoinen.

Goan erityispiirteisiin kuuluvat erilaiset markkinat. Kävimme sekä yömarkkinoilla että Anjunan hippimarkkinoilla. Yömarkkinoilla tärkeintä on itse myymisen sijaan musisointi ja hauskanpito. Me kiertelimme kyllä kojutkin läpi silmät kiiluen, koska kaikki oli aivan älyttömän halpaa. Anjunan alue taas oli aivan järkyttävän kokoinen. Siellä kaikki oli, jos mahdollista, vieläkin halvempaa, kuin missään muualla.

      

Anjunan hippimarkkinahulinaa.

Tinkiminen suoraan sanoen nostattu välillä miehen elimen otsaan, kun myyjät aloittivat hinnan asettamisen ihan pilvistä. Joskus sanoinkin, että leväytä nyt se oikea hinta samoin tein esiin, niin katsotaan tuleeko kaupat. I sen sijaan osoittautui mahtitinkijäksi ja kiersikin kojujen seassa kuin goalainen ikään. Miesten osuus tinkimisessä jäi vähemmälle ja me daamit sitten tingimme heidänkin puolestaan. V ja J olivat hässäkästä selkeästi välillä enemmän näreissään. Minua koskettelevat ja innokkaat goalaiset eivät liiemmin risoneet - ihme kyllä, aika suomalaiseksi kuitenkin nimittäin tunnustaudun.

Goalla kannattaa turistina liikuskella taksilla. Se on aivan hirveän halpaa, kuten arvata saattaa. Me ystävystyimme Joe-nimisen taksikuskin kanssa. Joella oli paikalliseen tasoon nähden muikea käysä. Ilmastoinnit ja kaikki. Poppi soi täpöillä Joen kiidättäessä meitä ympäri Goaa. Hintatasosta kertoo jotakin se, että Joe laskutti koko päivän reissusta n. 20 euroa. Hän haki  meidät aamulla ennen kymmentä, vei Anjunan markkinoille, odotti meitä siellä parisen tuntia, vei sen jälkeen ihanalle hiljaisemmalla rannalle ja odotti taas noin neljä tuntia, jonka jälkeen hän ajoi meidät hotellille takaisin. Ei kovin paha taksa neljän henkilön jaettavaksi koko päivästä ja omasta kuskista.

Joe tyyppinä oli aika mielenkiintoinen. Rouhea taksi ja vähintäänkin epäilyttävä käytös saivat miettimään hänen laillisia tarkoitusperiään. Hän eräänkin kerran rullasi tummenetun ikkunan hurjaa vauhtia kiinni tokaisten samalla nauraen ja silmää vinkaten, että: "Police!" Ei haitannut menoa yhtään, koska Joe piti aikatauluista ja sovituista hinnoista kiinni todella hienosti.

Joe vei meidät hiljaisemmalla rannalle Pohjois-Goaan, jossa oli miellyttävän matalaa.

Tuo ylläoleva ranta osoittautui pienimuotoiseksi paratiisiksi. Rannalla tuuli leppeästi ja siedettävän kokoiset aallot löivät rantaan saaden meren kohisemaan kuin elokuvissa ikään. Istuskelimme V:n kanssa rantahietikossa sylikkäin ja annoimme Arabianmeren aaltojen huuhdella stressiä ja väsymystä mennessään.

Mitä Intialta sitten odotimme ja mitä jäi fikkaan? Goan olimme kuvitelleen mielessämme selkeästi paratiisimaisemmaksi paikaksi, kuin mitä ristiriitainen todellisuus sitten oli. Roskat, lika, ihmispaljous, meteli, härdelli ja olematon hygieniataso saivat pohjoismaalaiset hienoperseet välillä kauhistumaan olematonta infrastruktuuria ja ympäristöä kokonaisuudessaan. Hienoja kokemuksia seurasi aina jonkinsortin järkytys kulman takana. Kerjäläiset, lapset ja monivammaiset eivät järkyttäneet kuitenkaan siinä määrin, mitä ehkä entuudestaan ajattelimme.Ehkä siihen osasi jotenkin ennalta varautuakin. Järkytystä aiheutti huolettomuus meidän länsimaalaisten mielestä merkittävissä asioissa. Ruokaa valmistettiin milloin missäkin bambumajan pömpeleissä välittämättä tuon taivaallista hygieniapasseista sun muista kumppaneista. Ihmisten kerta kaikkinen innostus myös alkoi jossakin vaiheessa tulla korvista ulos. Kun hotellikadun myyntikojun naiset huusivat joka kerta ohi kulkiessamme tarjouksiaan ja vetivät meitä kädessä roikkuen väkisin kojujaan kohden, alkoi pikku hiljaa vaan nupissa kuumenemaan.

Eksotiikka kyllä tosin myös huumasi. Kaduilla olevat käärmeenlumoajat, norsut ja värikkäät sariin pukeutuneet naiset olivat jotakin niin ihmeellisen kaunista ja erilaista, että nämä mielikuvat eivät unohdu koskaan. Ihmisten uskomattoman positiivinen elämänasenne kumpusi jokaisesta goalaisesta. Aina tervehdittiin ja hymyiltiin leveästi, oltiin tuttuja tai ei.

Norsu tepasteli keskellä liikenteen vilinää.

Eräässä Panjimilaisessa hienostoravintolassa sain ekstrahyvää palvelua. Käydessäni vessassa, intialaiseen sariin pukeutunut nainen avasi oven minulle. Toimitettuani asiani ja siirtyessäni käsienpesualtaalle en edes ehtinyt tehdä mitään ennen kuin nainen nappasi saippuapumppupullon ja pumppasi kädelleni saippuaa. Hän myös avasi ja sulki vesihanan puolestani sekä tarjosi pehmeän pyyhkeen kuivattelua varten. Lähtiessäni hämmenyksissä vessasta hän vielä katsoi minua päästä varpaisiin ja kehui kauniiksi vaaleuteni takia. En kerta kaikkiaan osannut muuta kuin hysteerisesti toistella kiitoksia naiselle. Eipä ole ennen vastaavanlaista vessareissua tähän osoitteeseen sattunut!

Kaikenlainen vertailu lienee aika turhaa matkaillessa, mutta sitä on todella vaikea välttää. Jotenkin edelleen on matkasta sekapäinen olo. Tapahtui niin paljon ja niin lyhyessä ajassa, että voisin kirjoittaa tätä raporttia vielä yömyöhäänkin. Kun muistan yhden tapahtuman, tulee mieleen toinenkin. Intiaa ei voi kuitenkaan kertoa, se pitää jokaisen itse kokea. Itselleni päällimmäisenä ja parhaimpana muistona jäi mieleen kuumuus, joka värjäsi nahkan punaisen kautta ruskeaksi. Vaikka Goa tarjoaa kävijälleen liudan kokemisen arvoista, tuntuu silti oikealta sanoa, että rannat olivat silti Goan paras ja selkein puoli. Ehkä kulttuurishokkisen kapea mielipide, mutta rannalla löhöilemisessä on selkeästi jotakin filosofisen tyydyttävää.

Purrrrina filosofian pyörteissä.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.