Sain harjoitteluun parikseni nuoren ja sielukkaan tytön nimeltään S. Ikäerostamme ja ulosantimme erilaisuudesta huolimatta olemme kuin samasta puusta veistettyjä raakoja luonnoksia. Olemme käyneet sairaalan pienessä, tunkkaisessa öljyväriltä tuoksuvassa kokoushuoneessa lukemattomia keskusteluja, joita tuskin unohdan koskaan. Keskustelut eivät juurikaan ole sisällöltään olleet harjoitteluun suoranaisesti liittyviä. Voin helposti kuitenkin sanoa, että niiden sisältö on ollut todellista SISÄLTÖÄ liittyen olemiseen. Ei voi kasvaa terapeutiksi, ellei näe peilikuvaansa jo monta kertaa rikotusta peilistä jokseenkin ehjänä.

S laittoi minulle viikko takaperin sähköpostia. Ennen kuin ehdin sen avaamaan, puhelimeni alkoi laulamaan Ville Valon tummalla äänellä Ikkunaprinsessaa. Sain viestin suoraan korvaani innostusta pulppuavalla äänellä: hän halusi kutsua minut mukaan rahoitettuun koulutukseen, joka käsittelisi erityislapsia taiteen opetuksessa. Ensinnäkin, erityislapset ovat minulle sydämen asia, vaikka se kuulostaakin ällöttävän lässyltä. Toisekseen, olen teatteri- sekä muun luovan taustani vuoksi erittäin kiinnostunut käyttämään taidetta terapiassani. Ihmeellistä, hän pyysi minut, vaikka muitakin ehdokkaita varmasti olisi ollut. Hän ajatteli minua, koska hän piti minua sen arvoisena. Otin siis vastaan hyvyyden ja kätkin sen sisälleni. Kuin pallo, tuo ystävällisyyden tunne on nyt sisälläni. Voin katsoa sitä milloin haluan.

S sanoi minulle perjantaina lähtiessämme harjoittelusta kotiin, että: "Olet kaunis kuin nukke Purrrrina. Katselen sinua monesti pienen kokoushuoneen päivänvalossa, kun kerrot minulle tarinoitasi ja sinä näytät nukelta. Ja minä näen herkkyyden, vaikka luulet, että osaat kätkeä sen liian hyvin. Minä näen sen." Käperryin tuon lauseen jälkeen mielihyvästä kiemuralle kuin lapsi, koska yksinkertaisesti, ilman kyseenalaistamista, minä uskoin häntä.

Viikko sitten luin Lumin postausta viherkasveista. Postaus sai viherkasvikiinnostukseni nupulleen vuosien jälkeen. Kommentoin hänelle, kuten monesti teen ja hän vastasi minulle ihmeellisellä tavalla. Sovimme yhtyllättäen tapaamisen Ateneumin eteen torstaiksi. Tapaamisen syy oli päällisin puolin viherkasvipistokkaidenvaihto-operaatio, mutta luulen molempien tiedostaneen, ettei toisilleen tuntemattomat ihmiset tapaa vain siksi, että saisivat vaihdettua viherkasvipistokkaita. 

Menimme Pullmaniin kaakaolle ja limpparille. Istuimme siellä vastakkain.  Kaksi uppo-outoa pyöreän pöydän ääressä katsellen kiinnostuneina toísiaan. Jutellen heti asiaa. Välillämme vallitsi huikean selkeä sävel. Kumpikin kolhuja saanut, paskanjauhantaa liikaa kuunnellut ilmaisivat itseään rehellisesti. Siinä se oli kaikki kauniisti välillämme kuten täyttyvä tuhkakuppi ja tyhjenevät virvokelasit. Kaikki jäi kesken, kun Lumi hyppäsi junaan. Tuli tunne, että tällä kertaa "soitellaan" tarkoittaisi sanan varsinaista merkitystä, eikä sen nykyään tuttavallisempaa retorisempaa puolta.

Kävelin kotiin kädessäni BR:n lelukaupan punainen muovikassi täynnä viherkasvipistokkaita. Vaikutuin kovin kurkistaessani kotona punaisen kassin sisältöä huolellisemmin. Minulle entuudestaan tuntematon ihminen oli huolellisesti pakannut kasvit kuljetusta varten. Hän toi ne minulle ja oli minua kohtaan ystävällinen. Hänen mielestään koko viherkasvioperaatiossa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta minä voin sanoa, että kyllä oli. Se oli nimenomaan erityisen lumoavasti tehty. Toiselle ihmiselle kauniisti tehty. Minä muistan sen ja ajattelen sitä, koska minulle tulee siitä hyvä, rauhallinen mieli.

Istutin juurellisen pistokkaan tänään. Se kasvaa nyt vaatekaapin päällä ja minä voin nähdä sen siitä. Suuri peikonlehti osoittaa ylväänä kohti kattoa ja imee tuoreesta mullasta vettä ja ravintoaineita, jotta voi kasvattaa kaveriksi toisenkin peikonlehden.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.