Istumme V:n kanssa maanantai-iltana sohvalla perinteisissä töllöntuijotuspuuhissa, kun V yhtäkkiä hihkaisee kovaan ääneen, että "PURRRRINA KATO!" Vain hännänpää näkyy, kun Nasu on juuri livahtamaisillaan raollaan olevasta tuuletusikkunasta ulos! Kissa on ängennyt itsensä n. 15 cm leveälle ikkunalaudalle keekoilemaan. Se on vielä sellaista alaspäin vinoa sorttia ilmeisesti sadevesien valumista varten. Yritän viime tingassa napata katista kiinni, mutta se ehtii pompata naapurin parvekkeelle aivan älyttömän pienestä rakosesta. Kas vain, huomaan naapurin parvekkeella olevan jo ennestään trafiikkia, sillä Viivi on ehtinyt livahtaa sinne jo ilmeisesti aiemmin. Autuaassa mielentilassa kissa popsii naapurin kasvintaimia silmät sirrillään vähät välittämättä meikäläisen karjumisesta. Ei muuta kuin naapurin ovikelloa pimpottamaan ilta kahdeksalta.

Rängräng. Ovikello on sellainen vanha ympäriveivattava malli.
Naapurinrouva hieman hämillään avaa oven sitkeän rämpyttelyn tuloksena. Nykyään kun ei kaupunkilaiset avaa ovea kovin mieluusti, jos ei tiedetä kuka on tulossa. Rouva katsoo kysyvä ilme kasvoillaan minua. Minä selitän naama häpeästä sekä aiemmin juostusta lenkistä punaisena:

-Terve. Kuule, aika noloa, mutta mun kissat taitaa olla sun parvekkeella.
-Ai mitä?
-Juu, ne pääsi livahtamaan tuuletusikkunasta.
Hämmentynyt katse.
-Niin, voisinko tulla nappaamaan ne pois sieltä?
-Juu...siis...juu...tule vaan...
Minä marssin parvekkeelle rouvan perässä.
-Montako kissaa täällä oikein pitäisi olla? Ei näy kuin yksi. Jaahas, taidatkin popsia mun kasveja täällä!, rouva sanoo leikkimielisellä äänellä.
-Siis kaksi mulla on ja molemmat ne sinne meni...Hei anteeksi kamalasti nyt... Onko se popsinut sun kaikki kasvintaimet?, minä selvitän naama vielä punaisempana jos mahdollista.
-Juu ei täällä ole kuin yksi kissa ja aika tyytyväinen sellainen! Mitä nyt hieman jyrsinyt lehden kulmia!, rouva nauraa.
-Nasuuuuu!! Missä se oikein on? Mä en tajua..., minä ihmettelen ja pälyilen ympärilleni.
-Kappas, se on ehtinyt jo naapurin parvekkeelle!, rouva hihkaisee kun yhyttää Nasun tonkimasta viereisellä parvekkeella.
Kissa oli ehtinyt kiivetä samaa ikkunalautaa pitkin jo seuraavalle parvekkeelle.
-Voi jeesus! Hei siis anteeksi nyt kauheasti! Ja kiitos!, huikkaan rouvalle ja nappaan räpiköivän, kynsiään auliisti protestiin käyttävän Viivin syliini ja lähden ryminällä.
-Juu menehän nopeasti nyt ennen kuin se ehtii pidemmälle!, rouva vielä huutelee perään.
Heitän naukuvan Viivin olkkariin ja lähden juoksemaan ulos seuraavaa rappua kohden. Ulkona tajuan, että alaovet ovat lukossa ja minulla ei ole avaimia. Great! Tämä tästä vielä puuttuikin! Huhuilen varovasti V:n nimeä ulkona, kun makuuhuoneen ikkuna sattuu sekin olemaan raollaan. Eihän se mitään tietenkään kuule. En vain kehtaa karjua kovaan ääneen, kun muutenkin on hieman, sanotaanko, nöyrä olo. Ihan tarpeeksi jo siinä, että katit juoksentelee naapureiden tiluksilla ilman, että omistaja itse karjuu naama punaisena ukkonsa nimeä ulkona. Kerkiän jo kehittelemään päässäni aikamoisen draaman, kunnes sattumalta V kuitenkin tulee makuuhuoneen ikkunaan sulkemaan sälekaihtimia ja tajuaa sitten heittää avaimet.

Minä rynnistän naapurirappuun rämpyttämään seuraavan naapurin ovikelloa. Rängräng. Ei vastausta. Rängräng. Ei ketään. Juoksen toiselle puolelle taloa tsekkaamaan tilanteen. Sydäntä särkevän syvä kauhunaukuminen raikuu pitkin talon seiniä Nasun kököttäessä naapurin ikkunan kohdalla laudan päällä keikkuen kahden parvekkeen päästä kotoa. Kissa ei uskalla hievahtaakaan kapealla ikkunalaudalla vaan tyytyy vain itkemään kovaan ääneen itseaiheutettua kohtaloaan. Alakerran pyylevä naapurikin tulee ihmettelemään tilannetta.

-Ai, minä olinkin kuulevinani, että täällä on jossakin kissa!, pyylevä sanoo.
-Juu, se on mun. Karkas mokoma tuuletusikkunasta ja ei nyt älyä miten mennä takaisin samaa reittiä kotiin.
-Voi toista...miten se tuolla tavalla! Mua ihan säälittää!, pyylevä nostaa kauhistustaan korostamaan kädet kasvoilleen.
-Kävin jo pimpottamassa naapurin ovikelloa tuossa, mutta ne ei avaa ovea. On vähän niin kuin tenkkapoo tässä..., sopertelen.
-Kuule, soita talonmiehelle! Osmo auttaa aina! Jos tämä ei ole hätätapaus, niin sitten ei mikään! Voi hellanlettas tuota naukunaa...
Nasu ei ole lakannut hetkeksikään rääkymästä. Minä seison maassa Nasua houkutellen ja V soittaa talonmiehelle meidän parvekkeelta. Talonmies lupaa tulla katsomaan tilanteen. Mietin jo, että meneekö tämä kliseiseksi palokuntareissuksi.

Juuri kun ehdin talon toiselle puolelle, V tulee rapun ovesta ulos ja sanoo Nasun tippuneen yhtä parveketta alemmaksi yrittäessään kääntyä ikkunalaudalla. Pörri oli ehtinyt kääntyä maha ikkunaan päin, kunnes ote oli livennyt. Kissa ajatteli ilmeisesti kuitenkin yrittävänsä paluureittiä, mutta ei hölmöyksissään tajunnut laudan olevan kääntymiselle aivan liian kapea. Minä menen sitten talkkarin ja talkkarin noin 8-vuotiaan pojan kanssa pimpottamaan seuraavan uhrin ovikelloa.

-Kissoilla on tosi hyvä tasapaino., tietää talkkarin poika meidän seisoessa rappukäytävässä.
-Niin on, ja vähän liian suuret luulot itsestään., sanon minä samalla, kun rämpytän ovikelloa.
Viimein asunnon omistaja avaa oven.
-Kuule, hei....
-Juu, tiedän. Se on siellä...
-Joo, anteeksi vaan. Pääsi karkaamaan tuuletusikkunasta...,selitän minä ties monennettako kertaa.
-Täällä on kamala sotku, kun mulla on remppa ja tänne on tulossa ihan pian miehiä kokoamaan mulle huonekaluja..., selittää nainen.
-Ihan ymmärrettävää. Kuule saanko vaivata sen verran, että nappaisin sen kissan pois tuolta? Ihmettelen miksi nainen selittelee sotkuja minulle, jonka pitäisi selitellä sitä miksi kissani budjailee hänen parveekkeellaan.
-Juu hae vaan... Älä turhaan ota kenkiä pois...hei ei tarvitse oikeasti, kun on niin kamala sotku...
Minä painelen kohteliaasti ilman kenkiä parvekkeelle ja yhytän katin kyyhöttämästä pienenä keränä parvekehuonekalujen alta. Revin kynsillä huonekaluista kiinni pitävän katin väkisin syliini ja yritän kehitellä anteeksipyyntöhymyntapaista huulilleni.
-Hei kiitos aivan älyttömästi nyt. Olipa helpotus, että olit kotona ja avasit oven!
-Ei se mitään tosiaan... tämä sotku vaan..., nainen jatkaa selittämistä.
-Kiitos nyt vielä kerran! Ja anteeksi! Tosi ikävää, että tällaista nyt pääsi sattumaan.
-Ei se mitään...Onneksi löytyi kissa., sanoo nainen sulkien oven perässään.

Minä kävelen kyntensä syvälle nahkaani upottaneen Nasun kanssa takaisin kotiin. Mustuaiset peittävät katin kauhusta selällään olevat viirusilmät kokonaan. Kotona kolmiokorva ei vaikuta fyysisesti loukkaantuneelta, mutta psyyke on tainnut saada sitäkin isomman kolauksen. Katti makaa loppuillan makuuhuoneen lattialla aivan rättiväsyneenä. Seikkailu imi raukasta kaikki mehut ulos.

Murtumia ei näytä olevan, koska kissa juoksentelee ja kiipeilee entiseen malliin. Silti Nasu aina välillä rääkäisee tietyissä asennoissa ollessa, joten epäilen jonkinsorttista venähdystä tai sitten se raukka on saanut traumaperäisen stressireaktion. Siitä kielisi eilinen vessassa yksin sähiseminen mielikuvitusvastustajille. Jos omituinen käytös jatkuu, täytynee viedä pörriäinen lekurille. Murtumat tutkin jo painelemalla koko kissan vartalon läpi, eikä ainakaan silloin Nasu ulvahdellut. Epäilen, että varsinainen murtuma kyllä näkyisi ontumisena ja varomisena. Täytyy tarkkailla kuinka tilanne kehittyy. Joka tapauksessa meidän residenssissä pysyy tuuletusikkunat kiinni siihen saakka, kunnes keksimme jonkin esteen tällaisia episodeja silmällä pitäen. Zeesus.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.