Viikonloppu oli hyvä. Lauantaina leivoin pipareita muksujen kanssa. Lapsenlapsia oli yhteensä viisi kappaletta äidin luona hääräämässä taikinan, kaulinten ja jauhojen kyllästämän pöydän ääressä. Äitini tuli hakemaan minut ja Pojan heti aamutuimaan, koska V oli kunnostautunut edellisenä iltana pikkujouluissa.

Poika oli yllättävän kivalla tuulella aamun väsymysjännitysylimielisyyden jälkeen. Se on muuten jännä miten eri tavoin me ihmíset reagoimme jännitykseen. Toiset alkavat puhua taukoamatta - hiljaisuus täytyy täyttää, ettei kiusallinen ahdistuksen tunne pääse leviämään päästä jalkoihin. Itse olen juuri sellainen. Puhumiseen liittyy kohdallani vielä yletön miellyttämisen halu. Samalla kun pulputan, mietin mitä vastapelurit minusta ajattelevat ja ehdin ahdistumaan jännityksen sijaan siitä, että puhun liikaa ja hermostutan muita holtittomalla lärpätykselläni. Kummallisen pösilö kierre. Kierrettä pyörittää ilkeä epävarmuuden tunne, joka ajaa kaiken edelle. Tilanne on saatava ratkaistua mukavaksi keinoin millä hyvänsä. Yleensä sisälläni riehuu kammottava tunne siitä, että kaikki pitävät minua jotenkin kamalana tyyppinä, joten ajattelen puhumalla olevani jotenkin kiva toisille ja osoittavani, että pidän kaikista.

Pojan kohdalla jännitys purkaantuu kiukkuisena ylenkatsomisena. Hän saattaa olla muita kohtaan töksähtelevä ja kylmä. Itsekkyys kuuluu myös olennaisena osana Pojan epämukavaa oloon. Jos joku pyytää apua tai haluaa vaikkapa maistaa hänen pussistaan yhden karamellin, hän on nolostuttavan itsekäs ja julma. Hän saattaa ykskantaan sanoa "ei kiinnosta", tai muuta vastaavaa ikävää. Samaan kategoriaan kuuluu kaikkien hyvien tapojen unohtaminen. Toinen vaihtoehto on kiusallinen nirsoilu. Hän saattaa esimerkiksi kommentoida pöydässä olevia ruokia ja ilmoittaa, ettei pidä tuosta eikä tästä ja että on tottunut syömään sitä taikka tätä. Kun Poika rentoutuu ja alkaa olla sinut porukan kanssa, tällainen käytös jää yleensä taka-alalle. Hän on mukana innokkaasti kuvioissa ja unohtaa koko äksyilyn ja ylimielisyyden.

En ole itse vielä oikein keksinyt ratkaisua tähän jännitysdilemmaan Pojan kohdalla (puhumattakaan itsestäni!). Jos ojennan häntä kaikista nihkeistä kommenteista, hän ahdistuu vielä enemmän ja temppuilee kahta kauheammin. Jotenkin tuntuu väärältäkin komentaa häntä silloin, kun huomaan hänen olevan selvästi jännittynyt, mutta toisaalta ei ole oikein purkaa jännitystä epäsopivilla tavoilla toisiin ihmisiin. Kyllä sellaiseen on vain puututtava. Kuinka kääntää tilanne voitoksi, ettei siitä kehkeydy pannukakkua muttei toisaalta myöskään mojovaa riitaa?

Olen Pojan kohdalla useasti melko avuton kasvatusasioissa. Toisaalta siihen vaikuttaa minun asemointini uusioperheessämme: V teki alussa selvääkin selvemmäksi, ettei palveluksiani kaipaa kukaan, joten nyt, kun tilanne on jo muuttunut, en osaa oikein ottaa paikkaani oikealla tavalla. Toisaalta siihen vaikuttaa yksinkertaisesti Pojan aika lailla erilainen tapa toimia. Hänet on kasvatettu osittain siten, kun itsekin kasvattaisin, jos minulla olisi lapsia, mutta osittain hän saa minusta turhaa "ainut lapsi"-hypetystä. Näkyy toisinaan liian selkeästi se, että pulaa ja puutetta mistään (tavaroista, huomiosta tms.) ei ole ollut. Pää tuntuu olevan Pojalla joskus turhan iso. Toisena hetkenä taas samainen omahyväinen lapsi onkin herttaisista herttaisin ymmärtäjä ja maailmanparantaja, joka fiksuilla kysymyksillään antaa hyvin filmaattisen vaikutelman. Hän saattaa käpertyä viereeni tarinoimaan hellyttävästi pitkäksikin toviksi.

Tietynlainen itsekkyys ja omahyväisyys saavat minut varpailleen. Itselläni ei ole moiseen koskaan ollut mahdollisuutta (suoraan sanoen onneksi), joten sellainen käytös yleensä herättää minussa aikamoisen raivopään. Ja kun raivoa ei voi ihan suoraan purkaa ojentamalla Poikaa tiukoin ottein, kiukku pakkaantuu jonnekin kurkun ja rintalastan tietämille aiheuttaen kamalaa jomotusta ja vitutusta. Toisaalta Pojalla on ihanan terve itsetunto ja ihailtavan vähän miellyttäjää luonteessaan. Hän uskoo riittävänsä juuri sellaisena kuin on muille ihmisille, eikä yritäkään tehdä sirkustemppuja saadakseen huomion itseensä. Tässä se ristiriita ehkä majaileekin. Kun itse jännitystilanteessa alan miellyttämään, Poika tekee päinvastoin. On vaikea ymmärtää toista, jos hän lähestyy tilannetta täysin eri näkövinkkelistä. Aikuisena on kuitenkin minun hommaani yrittää ymmärtää ja sitten toimia sen mukaan. Harvoinpa pelkällä tunteella kannattaa lasten kanssa toimia.

Uskon, että meissä ihmisissä on vahvuuksien ja heikkouksien sijaan enemmänkin ominaisuuksia, joita sitten elämänsä aikana oppii käyttämään oikeissa suhteissa - jos oppii. Harva ominaisuus sinällään on vain hyvä tai huono. Esimerkiksi nyt vaikka se itsevarmuus. Oikeassa suhteessa annosteltuna oikeinkin viehättävä piirre, mutta liiallisesti käytettynä melko oksettava ominaisuus. Sama asia temperamentin kanssa. Temperamentti-sanaa käytetään puhekielessä ikään kuin se olisi adjektiivi, vaikka se itse asiassa on substantiivi. Meillä kaikilla on temperamenttia; toisilla vahvempana ja toisilla laimeampana. Helposti ajatellaan, että se, jolla on vahvempi temperamentti, ei osaa kanavoida sitä oikein. Sillä ikään kuin kuitataan ikävät asiat vedoten "kun sillä nyt on niin kamalasti temperamenttia". Temperamentti on íhmisen ominaisuus siinä missä muutkin. Oikein valjastettuna - oli sitä sitten paljon tai vähän - se vaikuttaa merkittävästi omaan selviytymiseemme. Näiden asioiden objektiivinen tarkastelu vaan tuntuu olevan kiusallisen haastavaa.

Purrrrina on poistunut huoneesta katsomaan elokuvaa.