Kummallinen päivä. Aamu alkoi aika negiksellä, kun piti hyvästellä V Saksan-työmatkalle. Jatkoin pusujen jälkeen vielä uniani ja heräsin tuskaisen väsyneenä ysin pintaan todetakseni minulla olevan siksverta kiire, että sähläämiseksihän se meni. Ehdin kuitenkin bussipysäkille ajoissa odottamaan mukavasti myöhässä olevaa bussia. Vihdoin dösän kaartaessa pysäkille, älysin, ettei laukustani löydy lompakkoa, jolloin sieltä ei löydy myöskään matkakorttia. Sihisin hampaideni välistä perkeleen ja matkasin takaisin kotiin. Jos pysäkillä ei olisi ollut tungosta, perkele ei olisi jäänyt sihinäksi.

Sain itseni siirrettyä noin 20 minuuttia myöhässä Töölön kirjastoon tutkailemaan askarteluoppaiden osastoa S:n kanssa. Ladoin aikamoisen nivaskan inspiraatiota laukkuuni ja raahauduimme Unicafeen kautta Tiimariin ostamaan materiaalia harjoittelua varten.

Olin sopinut siskoni I:n kanssa, että hän trimmaisi hiuskuontaloani iltapäivällä ja siitä sopiakseni soitin hänelle harjoittelupäivän päätteksi vain kuullakseni järkyttävät uutiset. Tästä aiheesta varmasti blogataan tällä viikolla ja jaellaan mielipiteitä monenkin sorttisia. Minä tyydyn sanomaan, että olen pahoillani kaikkien puolesta, niin uhrien kuin tämän nuoren tekijänkin. Suru on liian kevyt sana kuvaamaan sitä, miltä se minusta tuntuu. Laitoimme I:n kanssa television iltasella uutislähetysvapaalle kanavalle ahdistuksen kasvaessa liian suureksi.

Keskityimme uutisten jatkuvan järkyttäviä tunteita herättävän vatkauksen sijaan leikkaamaan minun hiukseni uuteen lyhyempään malliin, johon olen kovasti tyytyväinen. Aiemmin suunnuntaina jo läväytin päähäni uuden sävyn, josta kehkeytyi melkoisen vahingossa tummahko. Blondius on enää muisto vain ja niin ovat pitkät hiuksetkin. Luultavasti tekee kyllä hyvää huonokuntoisuudelle. Sitä paitsi kyllähän se ihan piristääkin olla eri lookissa.

Nyt painun vällyjen väliin kissa kainalossa lukemaan H.Potteria ja yritän saada siten ajatukseni tuottamaan mukavia unikuvia.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja yrittää levätä kunnon yöunet.