Sitä janoaa sellaista oloa, että ei olisi tekemättömiä velvollisuuksia, kummituksia rellestämässä sielua kammottavaksi ja rakkautta, joka syö reikiä sydämeen. Sitä haluaisi katsoa ympärilleen ja todeta kaiken olevan järjestyksessä ja saatavilla. Että pieni vihjekin - tai ei edes sen vertaa - riittäisi ja yhteisymmärrys maailman kanssa tulisi ja täyttäisi.

Laitan ruoat pöydälle kauniisti kattaen. Asettelen ja odotan hetkeä, jolloin aamupala täydellistyisi sitä nauttivalla kahdella ihmisellä. Kun hetki tulee, se tuntuu tyhjältä. Se ei vastaa mitään. Se on vain olemassa niin kuin tienvarsille jämähtäneet roskat: kiinnostamattomana ja maisemaan sulautuneena mitättömyytenä. Kaikki yrittäminen, vanhat keinot kuin ohutta paperia, joka hajoaa jo katseesta.

Kun kävelen sateessa, tunnen kuinka perässäni raahaudutaan. Tyhjyys liiskaa itseään märkään tiehen ja seuraa uskollisesti kaikki käännökset mukana pysyen, kuin liimattuna. Toiminta on tekoineen, päivästä toiseen toteutuvia sarjoja. Sanoja ja eleitä kuin normaali vain normaalia voi olla. Jokin minussa on hiljaa. Myrsky laantuneena harmaaksi massaksi.

Purrrrina on poistunut huoneesta.