Päin persettä menee, mutta menköön. Loukkasin torstaina V:tä oikein olan takaa. Sain kunnon itkupaskikset (taas). Huusin, nyyhkin ja raivosin tuntitolkulla ja uhkailin kaiken maailman toimenpiteillä. V tosin provosoi minkä ehti, mutta en voi jotenkaan laittaa häntä vastuuseen siitä. Vaikka raukka pyysi sitä anteeksikin. Huolissaan on. Itse asiassa niin huolissaan, että mietti ääneen minulle suunnittelevansa soittavansa jolle kulle läheiselle ja kertovansa, että Purrrrina ei voi hyvin. Ei ollenkaan hyvin. Yritin rauhoitella, että hoidan jo itseäni parempaan kuntoon. Prosessi sattuu vain olemaan hajoitarikoreviraasta-tyyppiä. Eikä asiaa auta yhtään se, että itkupaskisten jälkeen olen aina vastaavasti monta päivää poissa pelistä pingispallosilmineni ja fyysisesti heikkoine olemuksineni. En saa mitään aikaiseksi. Makaan sängyssä ja odotan, että voimat palautuvat sen verran, että saan itseni taas pystyasentoon.

Jotta asiat eivät olisi yhtään sen paremmalla tolalla tänäänkään, loukkasin eilen erästä erittäin läheistä ystävääni. Puolivahingossa tosin, mutta olisihan sitä pitänyt tajuta osata pitää suunsa kiinni asioista, jotka ovat tulipaloherkkiä. Arviointikykyni ei tunnu olevan parasta luokkaa tällä hetkellä ja löydän itseni kaiken maailman vitutushärdellien keskeltä harva se päivä. En ymmärrä. Miksi yritän rikkoa tukipaalunikin? Luulisi, että olisi helpompi kulkea pimeässä, jos on henkilöitä, jotka pitävät soihtua palamassa. Vai onko se jotenkin niin, että kaikki paska, mikä vyöryy ylitseni, osuu myös kaikkein läheisimpiini? Toistaiseksi V vielä kulkee rinnallani - huterasti, mutta kulkee kuitenkin. Tästä ystävästä en enää tiedä. Olen pyytänyt anteeksi kirjeitse, mutta vastausta ei kuulu. Luulen, ettei sitä tulekaan ihan hetkeen.

Masennus ei sovi minulle.

Purrrrina on poistunut huoneesta odottamaan huomista lääkärikäyntiä.