Kuoliniskusta kitumassa. Henkeä on vaikea vetää. Ilmavirta törmää ahtaiden keuhkokäytävien seinustoille, poukkoillen, saapumatta perille. Sanat jäivät jo ajat sitten. Katson ympärilleni nähden vääristyneitä muotoja, enkä pysty enää hahmottamaan. Elämä liruu ulos minusta hiljalleen, saavuttamattomiin. Kun tulevaisuus on viety pois, jää jäljelle tyhjä, pettymyksentäyteinen nykyhetki.

Diagnoosi: masennus. Lääkitys: Mirtazapin 30mg/1 tabletti iltaisin. Hoito: terapia kerran viikossa.

Kuinka syvällä on tarpeeksi syvällä? Kuinka kova kipu on riittävä muutoksen promoottori? Pitääkö kaikki asiat saattaa atomitilaan, jotta ymmärrys syvenisi? Jotta voisi nähdä taas?

Tunnen, kuinka voima katoaa. Energiaton tila. Peruselintoiminnot hiljalleen taka-alalla, sielu raakana ryvettynyt. Jaksamisen äärirajoilla voi keskittyä siihen, ettei kuole. Kaikki kommentit blogimaailmassakin, teeskenneltyä hymyä, että ehkä voisi kokea hetken normaalia.

Purrrrina on poistunut huoneesta.