Vatsaa kivistää. Tiedän syyn. Se ei ole vatsahappojen. Syy on sydämessä. Käsittämätöntä, että sydämellä on kyky ulottua jokaiseen jäseneen ja elimeen. Sisällä loimuava ahdistus läikkyy rauhallisen ulkokuoren alla ja saa tutut jännitysoireet pintaan. Enää en mene halpaan. Kipu on niin suuri, että se tuntuu fyysisesti. Siihen ei tarvita lääkäriä, siihen tarvitaan aikaa.

Olosuhteet ovat miltei mahdottomat. Kaikki on kunnossa, mutta mikään ei ole kunnossa. Yritän selviytyä lenkkien, ystävien, koulun, kaupassakäynnin ja kissojen satunnaisen hellimisen turvin iltaan ja siitä taas uuteen, mutta samanlaiseen aamuun. Vain alkaakseni kaiken alusta. Vain huomatakseni, että suru on tänään hieman viiltävämpi kuin eilen. Se kiristää sielua solmuun ja vaikeuttaa asioiden toimittamista suuresti. Rauhallisuudesta olen silti ylpeä. En anna kivun tulla huudoksi. Annan kivun olla ja tuntua. Annan sen olla, sillä tiedän, ettei se ole lähtemässä mihinkään. Se on tehnyt olonsa turhan kotoisaksi.

Katselen kelloa, joka minuutti toisensa perään vääjäämättä etenee. Katson, kuinka lukemasta tulee enemmän yö. Katson yötä ja huomaan, ettei minun kannata ehkä enää odottaa. Odotan silti, jossakin sisimmässäni odotan. Kellon viisarit itsepäisesti liikkuvat eteenpäin. Odotan, epätoivon ja toivon kiivas väittely vain seuranani.

Tiedän, että suurin osa on turhaa. Olen nimittäin hyvä tunteissa. Saan ne paisumaan. Onneksi mukaan on luiskahtanut jokin kumma vire, joka saa minut olemaan tunteineni alallaan. Kello käy, minä pesen hampaat, luen hetken, nukahdan heppoiseen uneen, jota lääkekään ei tainnuta syvemmäksi, sillä minun sydämeni odottaa.

Purrrrina on poistunut huoneesta.