Hän istuu sohvan pienimmässä nurkassa, puuvillavaatteet painautuen juuri rasvattua ihoa vasten. Kevätaurinko maalaa maiseman pölyiseksi. Hän tuijottaa kissaa, joka istuu silmät valosta kapeina viiruina ikkunalaudalla, ja kuuntelee, kuinka musiikki avaa muistoja. Katseen alle pyyhkiytyy kirjoja, hänen ja sen, sekaisin hyllyssä, kuin todisteena. Tämä huone on kuulunut kahdelle.

Staattisuus muistuttaa kuinka yksin hän on. Missään ei tapahdu mitään. Kaikki elämä, se on jossakin muualla, toisten seinien sisällä. Ulkona hiekan rapistessa ihmisten jalkojen alla. Jokin saa hänet torjumaan sisimpänsä parhaiten kätketyn viestin. Se ei sovi suunnitelmaan. Ikävällä on ikävä tapa sotkea luihut sormensa hyvinkin pelattuun järkeistämiseen. Hetken, kuin vaipuen mielialan laskun mukanaan tuomaan virtaan, hän sallii itselleen pienen kirpaisun, joka saa nielaisemaan yhden kerran.

Aloittaakseen alusta, hän päättää kuunnella jotakin, joka ei sovi tunnelmaan. Pyyhkäisten yön aikana kasaantuneen pölyn dvd-soittimen päältä, hän vaihtaa levyn ja korjaa asentonsa. Hän suoristaa huolellisesti puuvillahousujen ryppyisen pinnan, sulkee sisimpänsä sukiessaan hiuksensa pois kasvoiltaan.

On aika.

Purrrrina on poistunut huoneesta.