Naamassa tuntuu hassulta. Levitin paksun kerroksen kosteuttavaa Dr Hauschkan naamiota kasvoilleni uimahallin pukukopissa. Isosisko pruittasi omasta tuubistaan kunnon mäjäyksen ja lupasi kaiken kreemin imeytyvän. Imeytyihän se. Olen hoidettu, ulkoa ja sisältä.

Nyt istun tässä, omassa kodissani keittiön pöydän ääressä, raukeana ja onnellisena kaiken uimisen, siskottelun ja saunomisen jälkeen. Tein blogikierroksen äskettäin, kävin kommentoimassa ja tajusin, että olen löytänyt Blogistaniasta kasan aivan ihastuttavia, ajattelevia ja herkkiä ihmisiä elämääni. Tajusin myös, että tulen uuteen omaan kotiini mielelläni, oikein odottaen. Voin laskea korvien asemille tottuneet olkapääni varauksetta alas ja tokaista itselleni, että kaikki on sittenkin melko hyvin. Ei tarvitse jännittää tuulen suuntaa. Täällä ei kukaan hengitä niskaan, täällä ei kukaan estä minua olemasta minä.

Jouduin kauhukseni huomaamaan tuossa viikonloppuna, että V:llä on minuun edelleen pelottavan vahva ote. Hän halusi tavata minua sunnuntaina ja tajusin odottavani hänen vierailuaan jo aamusta. Kyttäsin puhelinta, josko se soisi jo merkkinä hänen saapumiselleen. Loppujen lopuksi sain tekstiviestin viiden korvilla, ettei hän jaksa enää lähteä kyläilemään, josko sopisi maanantaina. Vaikka kuinka yritin kiemurrella, oli minun pakko viimein myöntää, että pettynythän minä olin. Samaan aikaan mahan kohdalla alkoi kipristää tutusti: stressi tapaamisen venkslaamisesta aiheutti tutun vatsatuntemuksen. Soittelimme myöhemmin. V oli hirvittävän kärttyinen ja epäkohtelias puhelimessa. Olen onnellinen, että sain sen verran pidettyä periaatteistani kiinni, että en suostunut sopimaan puhelimessa uutta ajankohtaa tapaamiselle, sillä tuo kiukkuisuus on saanut minut ennenkin lankeamaan miellyttämisen ja välittämisen kalastelun ansaan. Oli pakko miettiä mihin minä oikein olen matkalla. Sitä paitsi minulla oli jo sovittua menoa maanantaille.

V käyttäytyy nyt eron jälkeen tismalleen saman kaavan mukaan, kuin seurustellessamme. Hän haluaa vallan ja käyttää sitä minuun pompottaen uskomattomalla narsistin taidollaan. Huomasin sunnuntaina puhelimessa pyyteleväni häneltä anteeksi hänen kiukutteluaan! Mikä käsittämätön kyky saada toinen näppeihinsä killumaan sekaisena kuin seinäkello. Tajusin, että en vielä - liekö koskaan (?) - ole tarpeeksi vahva hänen taivutteluaan vastaan. Minun on vahvistettava ydinminääni, vaalittava omaa arvoani ja se ei taida onnistua siten, että jatkaisin V:n ystävänä. Aika näyttää onko se mahdollista jonakin päivänä, mutta nyt en halua riskeerata toipumistani. En kaipaa hankalia ystäviä elämääni. Kaipaan rauhaa.

Sovimme lopulta eilen tapaamisen torstaille. En aio hänelle puhua tuntemuksistani. Annan vain muuttokuormaani eksyneet hänen kaksi kirjaansa ja valokuva-albumin, keitän teet ja juttelen mukavia. Sen jälkeen, kun velvollisuudet ovat hoidettu, otan välimatkaa tietoisesti. En tee asiasta isoa haloota, mutta pidän päätöksestäni kiinni. Olin väärässä, kun luulin meidän (hänen) pystyvän ystävyyssuhteeseen kaiken tämän jälkeen. Valitettavasti kunnioitusta ei näy olevan tarjolla ystävyyssuhteeseenkaan, niin miksi vaivautua?

Purrrrina on poistunut huoneesta katselemaan ikiomaa telkkariaan.