Luulo 1

Ulkona on jota kuinkin +22-+25 plussanpuoleista Celsius-astetta. Ihmisillä tuntuu kuitenkin syksy alkaneen. Huomasin tuossa eräänä päivänä olevani ainoa, joka oli pukeutunut hihattomaan paitaan ja kesähameeseen. Muilla ihmisillä oli jo visusti farkkua, pitkää housua ja pitkähihaiset paidat. Jotkut olivat äityneet ottamaan mukaansa jopa päällystakin. Värimaailma oli selkeästi muuttunut luumunpunaisen ja ruskean kautta harmaaseen. Siis mitä ihmettä? Olin kuin valomainos syyspukuun verhoutuneiden ihmisten keskellä. Ja minulla oli kesähepenissänikin kuuma! Miten ihmisen mieli voi olla noin omituinen? Että syksy alkaa, koska koulujen pihat ovat täynnä koululaisia ja konttorit eivät ole enää huopatossutehtaita? Että laitetaanpas pomppa niskaan, ettei syysflunssa iske? Haloo!!! Minusta meillä on aikamoisen helteinen elokuu meneillään. Ei kai sitä syksyä nyt tarvitse etukäteen kylään kutsua, kun se tulee kuitenkin? Paras kaikista syyspukeutujista oli varmasti noin lukioikäinen tyttö, johon törmäsin bussissa Vantaalla. Neiti oli laittanut farkut ja harmaameleeratun villapoolon kesähelteeseen. Villapoolon!!! En minä kyllä käsitä. Minulla kesä jatkuu muiden luuloista huolimatta.

Luulo 2

Lääkäri lätkäisi maanantaina kouraani kolme päivystyspakkausta vatsahappolääkettä, sairauslomatodístuksen keskiviikkoon saakka ja sanoi siinä samalla, että stressistä kuulemma tällainen vatsaoireilu johtuu. Että turha siinä on mitään muuta alkaa epäilemään. No totuushan on se, ettei monivuotiseen vatsavaivaani ole löytynyt lääketieteellistä selitystä. Milloin kuvittelen kivun ylävatsassa johtuvan lihasta, rasvasta tai muuten vain sopimattomasta ruokavaliosta, jota höystetään kauhealla kahvinlitkinnällä. Joskus syön kuin kaniini konsanaan ja pidättäydyn mustasta liemestä ja silti saan kostoksi kitisevän vatsan. Hmm. Ehkä olen stressivatsa sitten. Mistä sitä tietää. Levätään nyt huominen vielä ja katsotaan sitten.

Luulo 3

Juttelin tänään tutoropettajani kanssa ja hän väläytti minulle kuvan kamalasta syksystä. "Niin, sinultahan nyt puuttuu noin kolmisenkymmentä opintopistettä ja näitä tiettyjä vaadittavia opintoja jos ei ole suorittanut, ei ole kyllä mitään asiaa syksyn harjoittelujaksolle." Syvä kauhunsekainen hiljaisuus vallitsi välillämme. "No ei niistä nyt puutu kun vaan ne tehtävät...tai siis...Kun olen ollu ne luennot ja muutama tehtävä puuttuu vaan.", sopertelin hämmennyksissäni. "Kyllä täällä on nyt hurjan moni kurssi ilman suoritusmerkintää." Mitä minä oikein olin kuvitellut opinnoistani? Ei minulla ollut käynyt mielessänikään, että tilanne olisi päässyt tulehtumaan näin pahaksi. " Katsotaanpas nyt, tässä on nyt kyllä tehtävä niin, että ihan tarkkaan suunnitellaan mistä tarvitset ne suoritukset ennen syksyn opintokokonaisuuksia... Tulepas ihan käymään täällä niin sovitaan ja katsotaan mitä tehdään.", tutoropettaja sanoi päättäväisellä äänellä. Sovimme ajan ja minun tulee ennen sitä tehdä lista puuttuvista tehtävistä. Yök. Yök. Ja yök. Hyi minua! Hyihyihyi! Nyt on vain otettava härkää sarvista ja sillä sipuli. Piste ja punkt. Huoh.

Luulo 4

Sain muuten lopulta sanottua V:lle, että meidän yhteinen tulevaisuus pelottaa minua. Että mitä jos entiset vaikeudet toistuvat ja mistään ei tulekaan mitään. Viime kevät oli suhteessamme aivan kauhea. Siihen eivät mitkään adjektiivit riitä, jos sitä myrskyä alan kuvailemaan. Lyhyestä virsi kaunis: kaikki meinasi mennä plörinäksi ja minkään sortin yhteisymmärrystä ei löytynyt. Siihen päälle vielä Pojan mustasukkaisuuskohtaukset V:stä, niin olimme ajautua karille. Kesä rauhoitti tilanteen ja nyt tuntuu kuin kaikki olisi paremmin kuin koskaan. Rauhallista ja kaunista. Jotenkin tasaista mutta keskinäistä rakkauttamme kasvattavaa. Kaikki on ollut hyvin ja minä sen kun stressaan ja pelkään mörköjä kaapissa. V sanoi minulle eilen iltapalapöydän ääressä, että "Meillä menee hyvin. Tosi hyvin. Miksi pelkäät ja luulet, että kaikki menee pieleen? Älä kaiva ongelmia väkisin vaan nauti hyvästä olosta." Ja oikeassahan hän on. Minun piti vaan saada pelkoni sanotuksi, ettei se kasva talonkorkuiseksi kauhuksi, jonka yli on jo todella vaikea kiivetä. Meillä tosiaan menee hyvin. Oikeasti hyvin. Ja olen onnellinen siitä. Eikä V ole laittanut minua pihalle kodistaan, päinvastoin pyysi minua tuomaan läppärini tänne, kun kuulemma yksi kappaletta tietokoneita ei meille kahdelle riitä. Vietän kuulemma niin kamalan paljon aikaa blogimaailmassa. Se sitten siitä liiallisesta huoneilmapitoisuudesta.

Luulo ei siis ole tiedon väärti. Eikä tunteidenkaan.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.