Olen ollut viime aikoina täysin pois pelistä. Bloggaaminen on jäänyt kovin vähälle. Väsyttää. Aamuisin ei saa itseään käyntiin, tekemättömät tehtävät ahdistavat ja päivä ei oikein ala ollenkaan. Kaiken maailman fyysisiä oireita on ilmaantunut. Pahoinvointi saattaa iskeä yhtyllättäen ihan missä vain (raskaustestiä ei tarvita, naisten vaivat ovat muistaneet minua säännöllisesti). Vatsaa muutenkin kourii ja sitä polttelee. Kävin asian tiimoilta lääkärissäkin ja nyt tutkitaan kaikki keliakiasta kolesteroliarvoihin asti. Jotenkin vain aavistelen, ettei oireille ole lääketieteellistä selitystä. Tai on: krooninen uupumus. Kroppa sanoo stop, jos ei itse älyä hidastaa tahtia.

Huoli on suuri, kun pitäisi tammikuussa aloittaa jälleen opiskelut normaaliaikataulussa. Tällä olotilalla se lienee vain kaunis haave. En pysty, kykene, jaksa, voi opiskella, kun ahdistaa ja väsyttää. Mieliala möyrii jossakin mullan seassa. Miksi? Voi miksi? Kun tietäisin selkeän vastauksen, kertoisin ja alkaisin töihin itseni kanssa.

Pimeys väsyttää, eikä kynttilän valosta juuri saa luxeja irti. Väsyttää, kun tuntuu, ettei kuulu mihinkään. Väsyttää, kun elämä keikkuu epävarmana ympärillä. Ei saa illalla unta silmään, kun pitää häätää ajatukset muualle lukemalla aamuyöhön. Lupaavasti alkanut tsemppi tuntuu saavan karun lopun. Ja onko tässä edes kysymys tsempistä? 

Mitä jos en jaksakaan nyt suorittaa tarvittavia kursseja? Mitä sitten tapahtuu? Kamala kammoajatus syöksee minut yhteiskunnan syrjäytyneeksi, väsyneeksi ja aikaansaamattomaksi hylkiöksi. Hyi olkoon. Haluan normaalielämän. Normaalielämän, niin kuin minusta on normaalia. En jaksa olla väsynyt, enkä huonolla mielellä. Ei hymyilytä. Ja minua sentään kuvaillaan useasti sosiaaliseksi ja pirteäksi ihmiseksi! Kaikki sellainen on nyt kadoksissa. Hamuilen kuin pimeässä tuntemattomassa asunnossa, enkä löydä valokatkaisijaa. Törmäilen uppo-outoihin esineisiin ja toivon, etten loukkaannu kovin pahoin.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.