Heräsin tänään klo 13.00 syntymäpäiväaamuuni uudessa kodissani. Kaikki tavarat ovat nyt paikoillaan. Asunto on puunattu perheen avustuksella katosta lattiaan, joten nyt kelpaa. Lopputulos hivelee esteetikon silmiäni. Täällä on nyt juuri minun näköistäni: vaaleaa, beigeä, ruskeata, herkkää ja pentikmäistä. Aurinko tulvii suurista ikkunoista sisälle ja minun on hyvä olla.

Lauantain muuttopäivä sujui haikeissa tunnelmissa. Itkimme jäähyväisiä V:n kanssa halaten tiukasti toisiamme. V ei ole eroa liiemmin miettinyt ja kieltämisessä eläminen näkyi ja tuntui:

"Voinhan soittaa, jos tulee ikävä? En halua menettää sua kokonaan elämästäni... Tuntuu niin paskalta.."

En osannut sanoa muuta, kuin että saa soittaa. En tiedä vielä mitä ajattelisin koko meidän suhteestamme eron jälkeen. Aika näyttää olemmeko tekemisissä vai emme. Tällä hetkellä kaipaan kuitenkin hajurakoa. Täytyy selvittää pää ja stabiloitua ensin, sitten voin sanoa haluanko suhteeltamme ystävyyttä.

Ennen ja jälkeen muuttopäivän elämäni on ollut aikamoista haipakkaa. Asunto on siivottu perusteellisesti ikkunoita myöden ja makuuhuone on maalattu. Urakka on ollut suuri, mutta kannattava. Koti tuoksuu puhtaalta ja näyttää minulta. Väsymys tuntui maanantai-iltana kovana särkynä ympäri kroppaa. Tykytti sydämen tahtiin joka solussa. Olen ollut kaksi päivää sairauslomalla uupumisen takia. Kevät on ollut kokonaisuudessaan minulle kova rutistus. Syvä masennus, ero ja asunnon etsiminen sekä muutto ovat ottaneet mehut minusta. On ollut pakko nukkua, rauhoittua ja levätä. Harjoittelupaikka ei huuda hallelujata poissaolojeni takia, mutta minä en jaksa välittää. Terveys edelle. Olen ansainnut leponi, ehdottomasti. Pitää pitää mieli kasassa. En halua riskeerata mitään masennuksen hoidossa. En jaksa sukeltaa enää syvälle vain siitä syystä, että en pidä huolta jaksamisestani.

Perjantaina luokseni tulee porukkaa. Pidän syntymäpäiväjuhlat ystävilleni ja perheelleni. Mukava saada kutsua kylään rakkaita ihmisiä. Uutta elämänvaihettani on ihana juhlistaa läheisten kanssa. Olo on kaikesta prässistä huolimatta ihmeellisen rauhallinen, mutta hieman pöllämystynyt. Kaikki vääntö ja epäjärestys ovat elämässäni nyt taakse jäänyttä. Olen nyt omillani, omassa kodissani, juuri niin kuin haluan. Tunne on hieno. Samaan aikaan huomaan, että tämä hiljaisuus, kaiken hässäkän pois jääminen, tuntuu oudolta. Olen niin tottunut siihen, että elämä on yhtä selviytymistä. Nyt on aika keskittyä hyvään. Sitä on niin vaikea uskoa.

28-vuotias Purrrrina on poistunut huoneesta lepäämään, jotta jaksaa alkaa leipoa.