V tarttuu käteeni istuessani pelkääjän paikalla. Katselen etuikkunassa vilistävää toffeenväristä maantietä, joka leikkaa maalaismaiseman kahtia. Vedän käteni turvaan reisieni väliin.

-Pidä nyt mua kädestä, jooko?

-Älä...

-Heiii... oikeesti. Mä tulen sairaaksi, kun sä et koske muhun.

-Ethän sä edes ole huomannut, etten koske.

Tiedän V:n huomanneen. En ymmärrä miksi sanon noin. Lause on kuitenkin paljastava: haluaisin itsekin niin kovasti tuntea miehenkäden.

-Olen mä huomannut, ettet koske. En voi elää niin Purrrrina. Se on kamalaa, kun et koske.

Hiljaisuus välillämme häipyy viljapeltojen katseluksi. Muistijäljet eilisestä kosteasta siiderinsävyisestä suudelmasta pyyhkiytyvät mieleni läpi uudelleen ja uudelleen. Tunnen sängen tehneen leukani ihon araksi. Huomaamattani sivelen arkaa kohtaa.

V kietoo kätensä ympärilleni istuessani kotona tietokoneen ääressä. Lämmin iho houkuttelee unohtamaan vääryydet. Ponnistelen, koska haluan pitää kiinni siitä, mikä on niin selvästi rakentanut suopaa välillemme.

-Sä et kuuntele mitä mä sanon. Mulla on asiaa.

-En voi kuunnella, kun et sano mitään.

-Niin... Mä en uskalla.

-Hmphm. Vai niin...

-Mä kirjoitan sulle kirjeen, jooko? Otathan hyvin vastaan?

-Otan, tietysti.

Kirje muhii päässäni. On vaikeaa olla yhtäkkiä paljas. Piileksin arjen pyörteissä, mutta tällä kertaa en unohdu. Tällä kertaa katson silmiin.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.