Olisin halunnut sanoa paljon, mutta nyt kun olen tässä, keittiöni pöydän ääressä yöllä kello yli yhden, en saakaan sanottua mitään sellaista, joka kuvaisi totuudellisesti tätä oloani nyt. Keskustelin Exän kanssa neljä tuntia. Järkyttäviä asioita paljastui. Minut ja Exä on kiedottu vuosien ajaksi valheiden viidakkoon, josta on mahdotonta löytää totuutta. Molemmat identiteettinsä kadottaneina, V:n jälkeen, kyyneleitä vuodattaen vereslihalla. Exä on jo saanut kiinni minuudestaan, minulla vielä matkaa paljon, raskaista askelia, mutta otan ne, koska haluan olla minä. Nyt en tiedä kuka olen, sitäkään ripettä, mitä luulin tietäväni. Viimeiset 3,5 vuotta ovat olleet jotakin sellaista, että en koskaan tule tietämään, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Onko minua edes rakastettu? Kurkkua kuristaa, joudun keräämään itseni täysin lattialle liiskattuna, kasvattamaan itseni versosta isoksi. Kuka minä olen? Millainen nainen minä olen?

Kaisaniemen metroaseman vieressä vaihdoimme Exän kanssa lopuksi lämpimän halauksen. Naiset, joilla on pysyvä kosketuspinta toisiinsa, tapahtui tulevaisuudessa orastavalle ystävyyssuhteellemme mitä vain. Olemme ikuisesti minun muistoissani siinä seisomassa, yön kylmyyden syödessä sisuskalujamme raakuudellaan - kuin kuvajaisena kaikelle kokemallemme raakuudelle - itkemässä ja kohtaamassa toisemme, sodan jälkeen. Ainoa minkä tiedän: MINUN ei enää tarvitse olla V:n kanssa koskaan tekemisissä. Kaikki on ohi nyt.

Purrrrina on poistunut huoneesta itkemään hämmennystään ulos. Kestää kauan, että nousen jaloilleni.