Olen pitänyt taukoa lääkkeistä sillä seurauksella, että uni on kellunut katkonaisena pinnalla. Toisaalta vaihdossa on tullut vähemmän huteraa päiväolemusta. Joskus tuntuu melko kirkkaalta jopa. (Oikeasti en ole varma onko ololla mitään tekemistä lääkkeiden kanssa. Ehkä ei.) Keskiviikkona on lääkäriaika, jolloin lienee tiedossa uudenlaisia reseptejä. Nyt mennään näin, ellei äidy mahdottomaksi.

Asuntohakemus tuli bumerangina takaisin.

"Et voi hakea yksiötä, koska et asu tällä hetkellä HOAS:n asunnossa. Ole hyvä ja hae pienkaksioitamme Itä-Vantaalta."

Kiitos, mutta ei kiitos. Muut vaihtoehtoiset asuntohakemukset ovat tällä erää netissä täyttämöttäminä bitteinä. Asiasta on keskusteltu siten, että tunnelma on jotenkin puhdistuneempi. Kumpikaan ei halua tehdä mitään lopullista kovin kevein (tai nopein) perustein. Ollaan nyt näin sitten.

En oikein osaa osoittaa syytä, mutta kevyempi olo. Kyllä tämä tästä, toistelen. Olen ihan inasen onnellinenkin aina välillä,tai pirteä. Ehkä hippu itsekunnioituksen kulmaa on jäänyt hyppysiini, jonka vuoksi uskallan luottaa tähän hetkeen ja seuraavaan myös. Kyllä sisimpäni sitten älähtää, jos sitä tökkii. Parasta on se, että minä nykyisin kuulemisen sijaan kuuntelen ääntä. Tai ainakin nyt. Tässä kai kannata kuulutella mitään pysyvää vielä.

Ai niin, viikonloppu oli hyvä. Elokuvia, paljon hiljaista läheisyyttä, kädestä pitämistä. Sisäinen hymyntapainen voitelee sydäntä. On se onni, että prosessissa - vaikeassakin - on välillä hetken tasainen tauko. Ehkä prosessi on niin älykäs, että se palkitsee uurastajaa, että jaksaa uurastaa maaliin saakka. Oli miten oli, nyt menen lenkille Lenkkikaverin kanssa. (Ja illalla asuntonäyttöön. Yhdessä.)

Purrrrina on poistunut huoneesta pukemaan ulkovaatteita päälleen.