Kävin katsomassa eilen Tanssiteatteri Hurjaruuthin esityksen Talvisirkus Aika. Olen vaikuttunut. Hyvin vaikuttunut. Akrobaattisirkustaiteilijat loivat esityksen, jota en unohda koskaan.

Näytöksen aikana puhuttiin hyvin vähän. Ilmaisukielinä olivat keho, ilmeet ja elävä musiikki. Päätähtinä häärivät tyttö- ja poikatontut, jotka erehdyttävästi muistuttivat klovneja punaisia pellenneniä myöten. Oikeastaan huumori perustuikin lähinnä klovneriaan tai sitten vaihtoehtoisesti mimiikkaan. Henkilökohtainen suhteeni tuon tyyppiseen teatterimuotoon on hyvin negatiivinen. Joskus nuorempana opiskellessani teatteria - kyllä, minusta piti tulla suuri teatteritaiteilija, mutta ei sitten tullut, tai ei ainakaan vielä ole tullut - klovneriaa joka hahmossaan käyttänyt opiskelijakaverini sai ihokarvani ällötyksestä törröttämään taivasta kohden. Pikkusievä keekoilu ja söpöstely eivät olekaan mistään kotoisin. Sen sijaan Hurjaruuthien tekemänä se oli kovin onnistunutta ja jotenkin ilahduttavalla tavalla raikasta. Lapsille kun nykyisin tarjotaan samanlaista instant-kulttuuria, kuin meille aikuisillekin, sanattomuus saikin järkevän ja perustellun paikkansa esityksen ainutlaatuisuudessa.

Jos joskus erehdyt katsomaan lauantaiaamuna lastenohjelmapotpuria, voit varata viereen oksennusämpärin. Pojille osoitetut piirretyt ovat täynnä lihaskimppuja, joilla on kaiken maailman posautan-pääsi-paskaksi-supervoimia. Näillä supervoimilla vedetään pahiksia sitten täysillä turpaan ja ollaan suosittuja sekä kovia jäbiä. Mutta tietenkin silti hyviläisiä. Tyttöjen piirrettyjen bimbohahmot taas muistuttavat mallinukkeja ainoana erotuksenaan vielä luonnottomamman kapeat vyötäröt ja puoli naamaa peittävän kokoiset silmät. Totta kai näillä tytöillä ei ole päällään juuri mitään ja hekin ovat säpäköitä selviytyjiä. Näiden kammohahmojen lisäksi kaikki tapahtuu kammotempolla, kammosäksätysmusiikin soidessa kovaa taustalla. Dialogi on tasoa: "Voi vinde, näitkö kun mun energiapallo singautti ton jäbän kuuhun saakka! "Joo, Winkspinks, huomasin! Sä oot todellinen tehotypy!! Vauuuuuu!!" Lienee turha mainita, että Y-Ö-K.

Hirveään suuntaan menevän lastenkulttuurin vastavoimana toiminut esitys kyllä vakuutti herkkyydellään. Yksikään lapsi yleisössä ei hermostunut, ei alkanut riehumaan tai käyttäytymään kummallisen vilkkaasti. Joka ikinen iikka, myös aikuiset, tapittivat haltioituneina hyväntahtoisia, elämänmakuisia ja maanläheisiä tonttuhahmoja. Välillä jonglööritemput menivät pieleen, mutta sekin kuului osana tarinan opettavaiseen sanomaan: kaikki mokaavat joskus, mutta aina voi yrittää uudestaan! Ja se tempo: koko ajan ei tarvinnut tapahtua aivan älyttömästi. Lapsikin jaksaa katsoa, kun tonttu asettelee jonglööripalloja tarkkaan harkiten jonoon, ihmettelee ja vain on läsnä.

Kaunis musiikki eli tunteissa ja tunnelmissa koko ajan mukana, improvisaatiota hyväksi käyttäen. Hieno idea teatterilaisilta oli käyttää muusikkoja osana esitystä, joten hekin olivat pukeutuneet tonttuasuihin ja toilailivat sirkustaiteilijoiden mukana lavalla. Taidokas musiikki kolahti jopa niin kovaa, että esityksen jälkeen ostin orkesterin levyn. Sitä tässä olen kuunnellut ja imenyt itseeni sitä hyvää energiaa, jota eilen sain niin suuren annoksen mukaani Kaapelitehtaan tiloista.

Tuli hieman syyllinenkin olo. Jotenkin aikuisuuteen kuuluu tietynlainen vakavastelu. Ei kerkeä herkistyä vakavoitumiseltaan kuuntelemaan maailman sykettä, kun on paljon aikuisten tärkeitä juttuja. Sitä harmaata, muodotonta aluetta elämässä. Siellä harmaassa massassa asuu kaikki muka-tärkeät tittelit ja menestyminen, lomakkeet, mapit ja läppärit. Työsähköposteista puhumattakaan. Monesti siltä hälyltä ei muista katsoa ja tuntea elämää. Nauraa ääneen vapautuneesti itselleen. Keskittyä kuuntelemaan toisen tarinaa, omaa tarinaa. Ei muista muistuttaa itseään, että kiirettä ei ole. Joskus on pysähdyttävää huomata, että valokeilassa leijaileva magnesiumjauhe onkin taikapölyä. Kaikkihan sen nyt tietävät!

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.