Kirjoitin kirjeen. Osaan olla paremmin paperilla. Yhtenä ihmisenä. Rönsyilen luonnossa monelle liiaksi. Paperille merkitsin vain oleellisen. Ytimen. Painoin delete-nappia niin kauan, että jäljellä oli vain raaka totuus. Sain painaa monta kertaa.

Hän saa kirjeen tänään. Annan sen käteen ja yritän olla olematta mitään. Olla odotuksitta. Se se on vaikeaa, kun tahtoisin valua joka paikkaan nopeasti. Vallata päivän ja illan. Kuulla aikailematta vastauksen. Että minulla olisi helpotus ja happi kulkisi taas ilman paineen tuntua rinnan kohdalla. Päivät jatkuisivat jälleen niin, että tulevassa olisi jotakin odotettavaa. Kihelmöivää ja kaunista.

Olenko niin heikko, että osaan olla minä vain paperilla? Että saan sanotuksi vain silloin, kun sitä ei saa pyyhittyä seuraavassa sekunnissa pois? Muuten kadotan suunnan? Unohdan ja hukun miellyttämiseen? Pelkoon, etten kelpaa?

Kuinka monesti voi pyörtää periaatteensa kadottamatta itseään?

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.