Lapsena olin koiratyttö. Meillä oli labradorinnoutaja nimeltä Manta, jota suorastaan jumaloin. Vaalea, pienikokoinen ja mainioluonteinen häseltäjä, jolle opetin erilaisia temppuja ja jekkuja. Muistan kerran istuneeni hallimaisessa eteisessämme ja itkeneeni vuolaasti mielipahaani. Manta kömpi silloin viereeni, painoi turvan ribbisukkahousujen peittämälle reidelleni ja katsoi osaaottavasti minua silmiin. Manta-koiran silkkiset lurppakorvat kastuivat siitä lähtien useammin kuin kerran minun kyyneliini.

Isä ja äiti erosivat ollessani 11-vuotias. Omakotitalo, kolme lasta ja ylivilkas koira jäivät äitini harteille. Koirasta jouduttiin luopumaan, koska äidin mielestä "kukaan kun ei kerran hoida koiraa, niin se annetaan muille".Tämän lausahduksen äiti perusteli sillä, että hän oli uhkaillut koirasta luopumisella aiemminkin, koska koiran hoito oli retuperällä. Me lapset olimme nimittäin joutuneet koiraa ottaessamme sitoutumaan kirjallisesti koiran hoitoon. On jäänyt ikuisesti epäselväksi kuinka suuri vastuu meille siinä sopimuspaperissa jaettiin, mutta minulle on jäänyt käsitys, että päävastuu keskisuuren koiran hoidosta oli meillä. Olin sopimusta kirjoittaessani 8-vuotias, pikkusiskoni neljän ja isosiskoni 13. Isän lähtiessä voimavarat olivat vähissä lapsillakin. Koira lähti, syyllisyys jäi.

Vannoin mielessäni, että muuttaessani pois kotoa aikuisena, otan itselleni vielä lemmikkieläimen. Minulle oli jäänyt kammottava aukko sydämeen, jonka voi ymmärtää vain toinen, joka on joskus eläimeen rakastunut ja siitä joutunut luopumaan. Tuolloin vannoessani mietin varmasti koiran ottamista, mutta toisin sitten kävi.

Kattimaailmaan sain tutustua vasta teini-iässä. Isän silloinen, jo järjestyksessä kolmas vaimo (äiti mukaan lukien), oli ja on edelleen kahden kissan omistaja. Nämä kaksi kattia olivatkin minun ensimmäinen varsinainen kosketuspintani kissuuteen. Miten hurmaavia nuo kaksi olivatkaan! Käyskentelivät hitain tarkoin harkituin askelin luokseni, kenottivat ihanan puskun jalkoihin ja alkoivat kehrätä vapautuneesti. Pyöreät silkinpehmeät tassut painoivat vuoronperään mattoa. Silmät sirrillään kaksi vienoliikeistä kissiä tassutteli anturanjäljet suoraan sydämeeni.

Kinusin kissaa ex-avokiltani sittemmin vuosia. Kissankaipuussani jopa nukuin lemmikkitiikeri kainalossani ja puhelin sille, kun ei oikealle voinut. Ehkä viimein juuri tuo lemmikkitiikeri ja minun rakentamani läheinen suhde siihen avasit exän silmät. Kissan mankuaminen ei ollut hetken päähänpisto, vaan todellista.

Viivi-neiti miukui ensimmäisen kerran minun olohuoneessani alkusyksystä 2002. Kissa ei kokenut minkäänlaista koti-ikävää vaan ensitöikseen paineli limoviikunani kimppuun. Hän tepasteli uudessa kodissaan kuningattaren elkein, mutta vain muutaman kuukauden.

Olimme järkeilleet exän kanssa, että Viivi kaipasi kaveria ja niin hankinkin aika pian Nasun kuningattarelle painikamuksi. Nasu syntyi marraskuussa 2002 keskosena ja joukon vimppaviimeisenä. Nasu oli muita puolet pienempi ja heiveröisempi pikkusinttiäinen. Rääpäle sai jättää äidin tammikuussa 2003, jolloin hain tuon velmun kotiin. Pieni koko ei paljon Nasua haitannut. Rohkeana Nasu kohtasi Viivin ja ei vähääkään välittänyt sen järkyttyneistä sähistely-yrityksistä. Nasu ottikin paikkansa parissa viikossa. Niin kauan meni Viiviltä aikaa tajuta, että tuosta pikkusintistä voisi ehkä ottaa itselleen leikkikamun sen sijaan, että keskittyisi aina sähisemään, kun natiainen on näköpiirissä. Se limoviikuna oli tuon oivalluksen jälkeen kuolemantuomionsa saanut. Ei mennyt aikaakaan, kun siitä oli jäljellä pelkkä kuivehtunut ranka. Kissuleiden mielestä se oli nimittäin oiva kiipeilypuu ja kuopankaivamiskeskus. Yhytin tytöt vähän väliä kiikkumasta viikunan latvasta ja siivosin yhtenään multakasoja lattialta. Viikuna otti pahasti nokkiinsa ja sanoin sopimuksen irti. Siitä lähtien meikäläinen on pidättäytynyt puutarhurin otteista ja elellyt ilman viherkasveja. Verhotkin laitoin ikkunaan vasta taannoin. Edelliset voilé-verhot eivät oikein olleet ominta kissakotiin. Pienikin tuulenvire liikutti kevyttä verhokangasta ja silmänräpäyksessä verhoissa roikkui aina joko Viivi tai Nasu. Kymmenettä kertaa kerätessäni verhokasaa lattialta, päätin luopua myös sivuverhoista hetkeksi. Nykyisin jo aikuiset kisulini eivät jaksa riekkuuntua enää verhoista, vaan voin pitää ihan rauhassa minkälaisia verhoja tykkään.

Nasun ja Viivin elämään on mahtunut monta muuttoa ja ihmistä. Ehkäpä siksi heistä on kasvanut aika ennakkoluulottomia ja uutta pelkäämättömiä kattimuksia. Nasu osaa hurmata uudet ihmiset välittömällä suhtautumisellaan: puskupuskukellahdusvatsaylöspäinlattiallekehräys-taktiikka tehoaa useimpiin. Nasu nuolee mielellään ja hoitaa näin ihmisenkin "turkkia" eli ihoa. Nasun voi myös helposti kutsua paikalle. Muutama kehotus ja kuuluu sellainen pieni hiristys "hrrrrhrrrrr" ja sitten tassujen pieni tömpötys, kun Nasu juoksee kohti kutsujaa. Nasulle tärkein päivän rituaaleista on kuitenkin iltapuuhastelut. Joka ikinen ilta Nasu juoksee sänkyyn hiristen, ilman kutsumatta, hyppää jomman kumman meistä päälle ja tassuttelee itsensä hurmioon. Tähän rituaaliin kuuluu aina kovaääninen kehräys, puskeminen ja nuoleminen. Nasulle tämä on aivan mielettömän tärkeää ja ennen tätä hellittelyä hän ei käy nukkumaan. Huomion ja rapsuttelun jälkeen Nasu käy sitten sängyn jalkopäähän kerälle.

Viivi taas on aikamoinen diiva. Niin viehättynyt omasta kauneudestaan, että ei liiemmin kaveeraa sellaisten tyyppien kanssa, jotka eivät älyä häntä ihailla kovaan ääneen. Viiville on myös tavanomaista mennä esimerkiksi pöydälle makaamaan kaikkien töllisteltäväksi, jos tulee vieraita kylään. Todellista ystävyyssuhdetta Viiviin ei kuitenkaan tehdä viikoissa. Viivi kaipaa ehdotonta huomiota, rauhallisuutta ja kaiken maailman lellittelyjä ennen kuin hän ihanuudessaan suostuu esimerkiksi tulemaan syliin. V:n kanssa Viivi on jo pitkällä! Se johtunee ja riippuu osittain tosin vielä kalkkunafileleikkeestä ja sen saatavuudesta!  Minä olenkin Viivin tärkein henkilö. Aina ollut ja aina tulen olemaan. Minun syliini ja rinnan päälle voi aina tulla ilman mietintää. Viiville voi myös jutella ja neitokainen miltei aina vastaa. Aamuisin Viivi saattaa tulla herättämään, jos nukkuu myöhään. Hän hyppää viereen ja naukaisee. Yleensä se on ennemminkin käskytyyppinen kuin kehoitus: "Ruokaaaaaaa!". Viivi ilmaisee itseään laajasti naukumalla muutenkin. Aina pitää ilmoittaa, jos vaihtaa paikkaa, tai aikoo tehdä jotakin.

    

Nasu hurmaajaneito ja Viivi kaunokainen.

Joskus seurustelun alkuaikoina V:lle oli hirvittävän vaikea ajatus asua samassa kodissa kissojen kanssa. Hänellä on menneisyydestä inhottavia muistoja ja muutenkin eläimiin tottumattomalle on kaiketi vaikea sopeutua eläinarkeen. Minulle kuitenkaan ei ole olemassa sellaista vaihtoehtoa, että luopuisin tytöistä. Ajatus lyö välittömästi kyynelkanavat täyteen nestettä. Sitä paitsi on julmaa edes pyytää eläimen omistajaa harkitsemaan moista! Yhdestä rakkaasta eläimestä luopuneena ainoa pätevä syy antaa kissat pois lienee allergia. Henkinen allergia on pystyttävä voittamaan, tai sitten saa nähdä sekä minun että kissojen perävalot. Henkinen allergia lienee onneksi V:n kohdalla historiaa, sillä nykyisin V ei osaa enää käydä nukkumaan ilman Nasun iltarutiineja. Jos Nasu sattuu olemaan hänen mahan päällä makoilemassa, minulla ei ole asiaa V:n kainaloon "ettei Nasu hyppää pois"! Niinpä niin. Kissat, kissuus, viehkohännät, pumpulitassut, pikkunenät, suippokorvat ja kehräys. Mitäpä siitä sitten sen enempää, vaikka tästähän voisi kirjoittaa vaikka ja kuinka. Tämähän oli vain kissankynnen raapaisu aiheen pinnalta.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.