Istun tässä, pöydän ääressä. Ihmeellisen hieno olo. Hiutaleita valkoisia leijailee villisti ylösalassivulle ikkunan takana, kylmässä ilmassa. Olen syönyt viisi voileipäkeksiä Oivariinilla ja kurkulla juuri äsken. Intialainen teenliru jäähtyi kuppiin. Rokki soi - uusi radiokanava on osoittautunut kunnianhimoisen hyväksi. Olen yksin, kissuudet nukkuvat kattipäiväunta. Tunnelma osoittautuu rauhallisen kauniiksi. Se paljastuu minulle kuin maisema kulman takaa: vähän kerrallaan.

Laukku on vielä pakkaamatta. Mielessäni teen listaa siitä mitä sinne huolellisesti laitan: vain välttämättömät, ettei tarvitse kipeällä selällä tehdä turhaa työtä. Onneksi lumi on nyt maassa, niin voimme tehdä kaikki viisi naista lumienkeleitä. Saunankin jälkeen!

Puhelin soi eilen illalla ja vilkutti ruudussaan hymyilevän miehen kuvaa. Ajatella, tuhansien kilometrienkin päästä kuulee äänen, ihan samanlaisena ja varmana. Ikävä riipaisi, vaikka V juuri vasta tilasi taksin lentokentälle. Kun hän avaa tänään yöllä kotimme oven, makaan minä vieraalla vuoteella keskellä metsää ja olen unessa.

Herään lauantaihin samanveristen naisten ympäröimänä ja nautin ikävästä, jälleennäkemisestä ja hiljaisuudesta, joka on näkyvänä kaiken äänen takana. Ja se mikä on kaikkein ihmeellisintä, meitä ei ole viisi, vaan seitsemän. Kaksi näistä viidestä, suojassa, vielä kasvamassa maailmaa varten.

Sunnuntaina puksutan kohti Helsinkiä. Odotan matkan malttamattomana. Olen lukevinani, keskustelen kiinnostuneena ajatukset jo kiihkeän paluun hyväilyissä. Kiiruhdan asemalta, kopistelen rappukäytävän läpi kuin hädässä ja avaan oven. Siellä mies on. Siellä. Minun.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.