Jestas. Kylläpä on ollut viikkojen viikko. Harjoittelu on osoittautunut aikamoiseksi tunteiden ääripäiden näyttämöksi. On ollut kertakaikkisen henkisenfyysisen uupunut olo. Ikääntyneiden sairauksien ja elämäntilanteiden lohduttomuuden kohtaaminen tuntuu luissa ja ytimissä asti. Toisaalta pohdinta on saanut sydämeni pampahtelemaan aivan uudella taajuudella. Ihmisyys on hetkissä, vaikkakin tuo kuulostaa liirumlaarumfiilistelyltä. Niin se vain silti kuitenkin on.

Ärsyttää hoitohenkilökunnan turhan hoidollinen ja epäitsenäistävä ammatinharjoittamistapa. Vanhukset puetaan, pestään, kammataan, syötetään ja jututetaan kuin vastasyntyneet avuttomat. "Laitetaankos tänään nyt sitten Martalle pinkkiä päälle? Voi että, pinkki se on sitten niiiiiiiin nätti väri! Oikein likkojen väri katopas. Nuuuuin, vedetään se käsi sinne hihaan. Oikein hienosti! Hyvä!", hoitaja juttelee yksin samalla, kun vanhus istuu passiivisena sairaan roolissaan ottaen vastaan kiitollisena sen mitä saa. Mitä kuntouttavaa on tässä? Mikä tukee identiteettiä? Kuka on Martta? Niin. Martta on se, jolla on tänään tyttöjen väriä vaatteissaan. Martta on se, joka tarvitsee kahden hoitajan avun kaikkiin toimintoihin. Martta ei ole koskaan ollut mitään muuta, kuin pinkin tyttövärin päälläänpitäjä, avustettava tapaus, joka istuu hiljaa kiitollisena. Hoitajien harjoitellut, mukamyötätuntoisen kannustavan alentavat hymyt ovat kamalia irvikuvia ihmisen hädän hetkellä. Miksi vanhus on niin vaikea kohdata ihmisenä?

Purrrrina kohtaa kaiken tämän vielä kahtena tulevana arkipäivänä ja yrittää olla ihminen ihmiselle kaiken kaaoksen keskellä. Purrrrina tarkkailee, ettei puheen keskelle eksy liian hitaita, yksinkertaistavia ja idioottimaisella tavalla hauskuutta tavoittelevia lauseita. Purrrrina yrittää kysyä tosissaan toiselta, että "Mitä kuuluu?" Ja erityisesti - erityisesti - yrittää hiljentyä kuuntelemaan vastausta. Tiistai-iltana kotimaan kone suhauttaa V:n ja kirjoittajan Rovaniemen lentokentälle ihailemaan hetkeksi nietoksia. Laskemaan ja hiihtämään sinne kelojen keskelle villiin, mutta mainostettuun maisemaan. Jotenkin, lepo se on tarpeen, mutta oman elämän hyvinvointi tuntuu vaan ihmeellisen nololta. Tätä voisi kutsua ammattiminän alkuvaiheen idealismiksi, mutta uskon, että näillä ajatuksilla on silti tärkeä paikka kaikessa kasvussa. Jos joskus unohdan kaiken tämän: hiihtomatkojen hienouden ja etuoikeutuksen, sairaaloiden yksinäisyyden, kuuroudun ja sokeudun ihmisyydelle ja omalle hyvinvoinnilleni, mitä sitten jää jäljelle? Jos kaikki idealismi hylätään? Sitten olen mekaanisen maailman keskellä, suoritukset kintereilläni ja kysymys huulillani: "Mitäs me ollaan Martta tänään touhuttu? Niin, ollaankos me syöty marjakiisseliä? Eikös ollakin!" Kylmää sielua ja itkettää.

Purrrrina on poistunut huoneesta ja palaa uusin kujein.