Katson läävähtänyttä olemustani pikaisesti peilistä. En välitä, vaikka välitän. Päivät kulkevat putkessa. Menen läpi, liu'un, kunnes taas alkaa uusi päivä. Tukka roikkuu, välillä tuoksuen shampoolta. Yleensä unelta, tyynyltä ja nuhjulta. Teen ruokaa, istun tv:n ääressä, keskustelen. Naurahdan. Katson läävähtänyttä olemustani pikaisesti peilistä. Pupillit eivät kohtaa pupilleja. En välitä, vaikka välitän.

Tajusin juuri, että en ole kunnioitettava. Olen naurunalainen, hieman. Sellainen, joka muovautuu ja joka kulkee perässä, kuin kulkutauti. Tajusin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti miksi vituttaa niin raskaasti, kun lapsi on täällä. Se on yksi pyyntö, helposti toteutettu. Yksi halu, helposti tyydytetty. Se on olemus, johon suhtaudutaan samalta tasolta. Se on jotakin, tuo kaikki, mitä minulle ei suoda. Olen 11-vuotiasta jäljessä. Jäljessä, varmasti kuin kulkutauti. Sanoi, että ala kisaa lapsen kanssa. Minusta kilpailussa lähdetään samalta viivalta, jos oikeasti puhuttaisiin kilpailusta. Tässähän puhutaan siitä, että olen jäljessä. Kulkutauti.

Parempi, että muuttaisit pois, koska sinulla on noita ongelmia, koska meillä ei lapsen kanssa ole, koska ei meidän tarvitse silloin joutua kärsimään ongelmista, koska sinulla on noita ongelmia. Hei, tuletko syömään, ruoka on pöydässä?

Vitut. Jane sanoi sen paremmin. Keittiökakkaa kehiin.

Purrrrina on poistunut huoneesta jonnekin tekemään jotakin.